FI | ENG
Juho Knuuttila / 08/10/2020

Yksin Peuterey Integralella

Alppien pisin reitti. Mont Blancin huipulle, italialaisesta Val Venyn laaksosta nouseva lohikäärmeen harja, pistää kerta toisensa jälkeen miettimään kuinka ihmeessä tuon voi kiivetä päivässä? Teknistä kiipeilyä tulee kevyet 4500 metriä. Ensin haikataan reilu tonni polkua ja via ferrataa Aiguille Noire de Peutereyn 1100 metrisen eteläharjanteen alle, jolla köydenpituuksia tulisi varmistettaessa yli neljäkymmentä. Noiren topista tehdään viitisentoista rappelia Dames de Anglaisen hornankattilaan, jossa kierrellään ja kiivetään irtosorasta koottuja torneja ylös alas Craverin bivimajalle. Majalta jatketaan Aiguille Blanche de Peutereyn 4150 metriselle huipulle, jotta voidaan taas lasketua useampi sata metriä Col de Peutereylle. Solasta kiivetään vielä 900 metriä mixtaa ja 60-asteista lumiharjaa Mont Blancin huipulle, lähes viiteen kilometriin.

Peuterey Integrale lähes koko komeudessaan.
Peuterey Integrale lähes koko komeudessaan.

 

Harjanteen historia on pitkä, mutta viime vuosina alppikanuunojen tavaksi on tullut vetää reitti päivässä. Internetistä helposti löytyvistä blogeista paljastuu, että Luca Lindicillä meni kiipeilyosuuden alusta toppiin 15,5 tuntia, Ueli Steckillä taas laaksosta laaksoon reilu 16 tuntia. Kuluneena vuonna useampi tiimi on tikannut reitin laaksosta Blancin toppiin 12 – 18 tunnin väliin.

Kellon kyttääminen ja verenmaku suussa reitillä painaminen vie valitettavasti usein pois sen mitä vuorilta lähdetään hakemaan. Tai mitä itse haen. Urheilualpinismi on ollut nousussa jo vuosia, etenkin tunnetuimmilla vuoristoalueilla, jossa kaikki selkeimmät linjat on jo ensinoustu ja vapautettu. Onhan sitä hauska välillä painaa menemään kaasu polkimella, mutta jatkuva aikapaine, etenkin jos se ei ole olosuhteisiin ajoittamista, voi olla raskasta. Nauttiiko sitä auringonlaskusta enää samalla tavalla? Tai huomaako sitä edes?

Olen halunnut soolota Integralen 2016 vuodesta lähtien, jolloin yritin kiivetä Super Integrale-variaation Tim Oliverin kanssa. Käytännössä reiteillä ei ole paljoakaan yhteistä, muuta kuin harjanteen samaiset topit ja lyhyt osuus Aiguille Blanchella. Silloinen yritys päättyi huonoon keliin, sekä varusteongelmiin Col de Peutereyllä. Sen tarinan voi myös lukea näiltä samaisilta sivuilta.

Viimeinkin tilaisuus normaalille Peuterey Integralelle tuli tänä kesänä. Jätin suorilta kaikki aikapaineet laaksoon ja heräsin mukavasti lämpöisestä pedistä Chamonixissä hyvillä yöunilla. Ilman lenkkeilyä soljunut kesä tuskin edesauttaisi, eikä muutaman tunnin aklikeikka Taculin huipulle edellispäivänä myöskään toisi isoa lisäboostia reitille. Kelin piti olla kirkas, mutta Blancin topin raikkaat 45-50km/h tuulet voisivat vaatia lämpöisempiä kamppeita, joka taas meinasi painavampaa reppua.

Otin päivän ensimmäinen bussin Italiaan, aina ylös Purtudin taloille Val Venyn laaksoon asti, josta kävely alkoi 9:30, aamuisen mäntymetsän tuoksuessa joen varrella. Italian puoli massiivista on vain niin kaunis!

Pian paidasta pystyi rutistamaan hikeä pois hellekupolin käristäessä Alppeja. Myöhäisellä lähdöllä oli näköjään haittapuolensa. Pian paita lähti päältä ja hörpin jokaisesta eteen tulleesta purosta raikasta sulamisvettä aina reitin juurelle asti.

1100 metrinen Aiguille Noiren eteläharjanne kalliotorneineen.

2017 seisoin samaisen Aiguille Noire de Peutereyn eteläharjanteen alla täysin vastaavissa aikeissa. Silloin viimeisimmät viikot olivat olleet niin tuulisia, että reitille ei ollut mitään asiaa. Halusin hyödyntää pienen tyynemmän ikkunan. Aamuyöllä, 300 metriä kiivettyäni, sumupilvet sulkivat vaippaansa, otsalampun valokeilan heijastuessa usvasta takaisin, tehden suunnistamisesta mahdotonta. Fiilis oli muutenkin outo. Ei niin luottavainen, kun sen Integralen alussa tulisi olla. Laskeuduin alas ja nielin tappioni.

Nyt päivänvalossa reitinlöytäminen oli huomattavasti nopeampaa ja kiipeily painavasta repusta huolimatta miellyttävää. Punta Bifidan topin alla reitti jyrkkeni sen verran, että vaihdoin tossut jalkaan. Ruohotupsuista kiskominen vaihtui kunnon kalliokiipeilyksi. Korkeita jalannostoja, hienoja otekiipeilyosuuksia, mutta huomattavan vähän puhdasta halkeamaa.

Pinaakkelin ratsastusta eteläharjanteella.
Pinaakkelin ratsastusta eteläharjanteella.

Linja seurailee harjannetta, toki välillä vasemman tai oikean kautta jyrkkiä osuuksia kiertäen. Kivi oli loistavaa, ainakin verrattuna tulevaan irtosoraan, jota tiesin odottaa Noiren laskeutumisten jälkeen.

Vaikeimmillaan kiipeilypätkät olivat 5c:tä, mutta pääasiassa eteen tuli jatkuvaa nelosen maastoa. Onneksi muutamassa erityisen ilmavassa siirtymässä oli pitoneita, joihin klippasin itseni kiinni ohituksen ajaksi.

Topoa on syytä lukea tarkkaan. Kiven muodot ovat välillä aika sekavia.
Topoa on syytä lukea tarkkaan. Kiven muodot ovat välillä aika sekavia.

Vaikka repusta löytyi kovat kengät, kaksi hakkua, raudat, 60 metriä laskeutumisnarua, keitin ja ruokaa, ei kalliokiipeily tuntunut liian raskaalta. Olin valmistautunut hinaamaan reppua perässä vaikeimmilla osuuksilla, mutta siihen ei tarvinnut lopulta ryhtyä.

Juuri ennen Noiren huippua eksyin ikävään, vedenhiomaan ränniin, mutta muutamalla stemmausmuuvilla siitäkin pääsi ohitse reikäpäistä Madonna-patsasta halailemaan.

Aikanaan laskeutumiset Noirelta olivat reitin ikävimpiä. Kuka haluaisikaan killua tyhjän päällä heiluvista pitoneista roikkuen? Italialaisten mielestä ei kukaan, sillä nyt laskeutumislinjalla kiilteli pulttiankkurit 30 metrin välein, mahdollistaen koko reitin kiipeämisen vain 60 metrisellä köydellä. Loistavaa turvallisuuden kannalta, mutta niiden asentamisesta voi olla montaa mieltä. Onhan ne myös siistimmät ja ympäristön kannalta paremmat, kuin pitonit slingisotkujen keskellä.

Mont Blanc häämöttää kaukana taustalla.
Mont Blanc häämöttää kaukana taustalla.

Ankkureista huolimatta jouduin kerran hakemaan kiven ympärille pyörähtäneen köyden, joka onneksi tapahtui loivalla osuudella, eikä päällekaatuvilla, päätähuimaavilla laskeutumisilla. Sykettä se silti nostaa jokainen kerta.

Jyrkkiä laskeutumisia.
Jyrkkiä laskeutumisia.

Seuraavaa osuutta Craverin biville asti voikin parhaiten kuvata kamalimpana soossina, mitä vastaan on tullut. Käytännössä sorarinettä pitkin rymyäminen on lähellä totuutta. Sain kiivetä reippaasti ja heitellä isoimpia kuolonblokkeja alas varomatta muita. Useampi köysistö samaisessa paikassa voisi tietää helikopterihommia tai ainakin todella tarkkaa kiipeilyä.

Dames de Anglaisen sorakasat alkavat.
Dames de Anglaisen sorakasat alkavat.

Ennen pimeäntuloa saavuin Craverin neljän hengen bivimajalle, josta löytyi muutama makuualusta ja kolme vilttiä. Lunta piti laskeutua hakemaan erääseen soraränniin, joka myös valitettavasti näkyi myöhemmin veden laadussa. Tai paremminkin kuului hampaiden väliin jäävien kivenmurujen rutinana.

Kovalla laverilla oli vaikea nukkua, eikä kännykän yleensä niin ärsyttävä herätysääni harmittanut nyt yhtään aamu kolmen jälkeen. Kamppeet kasaan ja reitinetsintään, joka ei pimeässä ollutkaan kovin jouhevaa. Kiipesin pari kertaa harhaan, menettäen jonkin verran voimia sahatessani tunnin väärää harjannetta ylös alas.

Dent du Geant - GJ traverse on laadukkaampi kuin Integrale.
Dent du Geant – GJ traverse on laadukkaampi kuin Integrale.

Aamun valostuessa olin ennättänyt jo tutulle osuudelle Pointe Guglierminan ja Aiguille Blanchen väliin, jossa olimme neljä vuotta aikaisemmin laahustaneet Timin kanssa. Suoraviivainen lumiharja johdatti pohjoishuipun rappeleille, jotka nekin olivat uutuuttaan hohtavista pulteista.

Col de Peuterey on maaginen sola Mont Blancin eteläseinän edessä. Kaukana kaikesta ja vailla helppoa poispääsyä. Päivän lämmettyä ainut järkevä tie pois on Blancin huipun kautta, sillä Ecclesin biveille johtava maasto käy monesti liian alttiiksi kivivyöryille.

Col de Peutereyllä.
Col de Peutereyllä.

Keräsin lyhyen tauon avulla voimia viimeiseen 900 metriin, jotka tulisivat olemaan aklien puutteen takia kärsimystä. Olin ottanut buranaa jo valmiiksi päänsärkyä varten, joka tullessaan heikentäisi keskittymistä ilmavalla lumiharjalla. Toki ilman oman kropan sopeutumistuntemusta ei tälläistä kikkakolmosta kannattaisi tehdä. Aikaisemmasta kokemuksesta laskin viimeisen osuuden vievän 5 tuntia. Puolet pidempään kuin kunnon aklit alla.

Pilier d´Anglen eteläseinä oli pakko kiertää oikean kautta, koska alkukaudesta käytetyt lumikurut olivat jo sulia. Poikkarointimetrejä tuli tolkuttomasti ennen varsinaiselle Peuterey harjanteelle pääsyä, joka itsessään olisi ollut nautittava pätkä, mutta lumen alta jo pilkistävä ikijää teki etenemisestä todella tarkkuutta vaativaa ja hidasta.

Loputon, mutta tajuttoman hieno harjanne.
Loputon, mutta tajuttoman hieno harjanne.

Hitaasti, mutta varmasti kiipesin kohti Blancin huippua pelkässä ohuessa merinopaidassa. Aikaisemmin huolettanut tuuliennuste ei mietityttänyt enää, sillä puhuri kävi suoraan lännestä, jättäen Italian puolen tyyneksi. Toppiharjanteen yli syöksyvät pilvet kertoivat toki kovasta tuulesta Ranskan puolella vuorta. Hyvä niin, koska olin unohtanut pitkät kalsarit matkasta. Kiipeily tuulessa pelkillä kevyillä kesähousuilla olisi voinut olla turhan vilakkaa.

Tilanne oli taas kerran täysin absurdi. En ollut kahteen päivään nähnyt ketään, lukuunottamatta paria kiipeilijää Freney pilarilla. Täydellinen yksinäisyys Blancin massiivin villeimmillä kulmilla, pienenä pisteenä julmetun kokoisella reitillä.

Iskin hakut Italian puolelta harjanteen yli Ranskaan ja mantteloin loivempaan maastoon tuulen iskiessä voimalla kasvoihin. Hymynkare käväisi kuivuneilla huulilla.

Toppilippa. Tästä oli enää lyhyt kävely Blancin topin yli Gouterin reitille.
Toppilippa. Tästä oli enää lyhyt kävely Blancin topin yli Gouterin reitille.

Toppasin Alppien korkeimman vuoren kolmatta kertaa ja jatkoin kuvitta suoraan Gouterin majalle, josta ostin pikaisesti pari colaa, jotka kumottuani haikasin Nid d´Aiglen juna-asemalle päivän viimeiseen junaan, jota saikin odotella melkein tunnin.

Seuraavat kaksi päivää makasin sängyllä tekemättä mitään. Seuraavien viikkojen kiipeilyt eivät vähempää voineet kiinnostaa. Ihan heti en ole samanlaista reitinjälkeistä masennusta kokenut, mutta ilmeisesti Integralessa oli riittävästi etenemistä alppimaastossa hetkeen.


Juho Knuuttila

Juho Knuuttila (s.1995) on nuoresta iästään huolimatta yksi Suomen aktiivisimmista alppikiipeilijöistä. Hän on kiivennyt mm. legendaarisen pohjoisseinätrilogian (Eiger, Matterhorn ja Grandes Jorasses), useita seiskatonnisia Keski-Aasiassa, soolonnut ison liudan Alppien nelitonnisia ja kiivennyt Mt. Hunterin ranskalaisten reitin 6.nousun. Lähivuosina Juho meinaa keskittyä teknisesti haastaviin nousuihin Alpeilla ja maailman suurilla vuorilla, mutta aikaa löytyy myös halkeama- ja mixtakiipeilylle Suomessa.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit