Kaksi vuotta takaperin kiipesin Colton-MacIntyren Grandes Jorassesin pohjoisseinällä Juha Sillanpään kanssa. Siitä asti olen kytännyt paluuta tuolle Alppien varjoisalle katedraalille.
Alppikiipeilyynkin tottuu nopeasti, ja se alkuaikojen kihelmöivä jännitys ennen reitille lähtöä katoaa ajan myötä. Vähän harmistuneena olen sitä kaipaillut helppojen reittien alla. Yksi syy miksi olen tykästynyt kolmeen isoon pohjoisseinään, on ehkäpä juuri se seikkailun tuntu, mikä monelta alppiklassikolta nykyään puuttuu. Reittejä edeltävät yöt ovat unettomia ja osittain huolestuneiden ajatusten värittämiä. Kiipeily ei ole koskaan niin yksinkertaista, kuin topot antavat ymmärtää. Pakittaminen ei ole monesti vaihtoehto, kun tasapainoillaan nopeaan etenemiseen tähtäävien varustevalintojen kanssa, ja yhdistetään se seinien luonteeseen. Voi kuullostaa kaukaa haetulta, kun puhutaan Alpeista hisseineen ja vuoristomajoineen, mutta esimerkiksi osalla GJ:n reiteistä lasketaan toistoja vielä yhden käden sormilla.
Walker Spur kuuluu kuitenkin Jorassesin suosituimpien reittien joukkoon. Täytyy myöntää, että se ei ollut ensimmäisenä listalla reiteistä, joita seinältä haluaisin kiivetä. Ennakko-odotus oli ylihypetetty irtonainen skrämbläys. Kuitenkin linja on yksi Alppien kuuluisimmista, ja kun syysjäistä ei ole tietoakaan, alkoi Walker näyttää äkkiä ihan mukavalta vaihtoehdolta. Ja niinhän siinä kävi, että epäilykset lensivät romukoppaan viimeistään siinä vaiheessa, kun löysin itseni huukkaamasta Rebuffat cornerissa.
Leschauxin lady
Walkeria on kiivetty viimeisenä kahtena kesänä reilusti. Viime kesää viileämmät kelit ovat tehneet reitistä kohtuu turvallisen nyt kuluvalla kaudella, mikä tietenkin vaikuttaa kiipeilijöiden määrään. Yhdistettynä se seuraa vailla olevan Leschauxin majan emännän FB-päivityksiin olosuhteista – on liikenne reitillä reilua. Mukaan eksyy myös kiipeilijöitä, joilla ei ole minkäänlaista käsitystä mihin ovat ryhtyneet. Eräskin tiimi yllättyi, että otteet voivat olla jäässä pohjoisseinällä. Helikopteripelastus aiheutti samalla vaaran muille tiimeille, kun ilmavirta irotti kiviä seinältä. Ei hyvä.
Odotin Tim Oliverin kanssa Montenversin junan sulkeutumista syyskuun alussa, jolloin GJ:lle hamuavien pitäisi aloittaa lähestyminen Chamonixin keskustasta normaalin juna-ajelun sijaan. Muillakin oli samat suunnitelmat, sillä Leschauxin majalla selvisi, että viisi muuta tiimiä aikoi samalle reitille. Mielenkiintoista oli myös se, että majavahti pakotti meidät ostamaan illallisen tai muutoin joutuisimme bivihommiin. Suoraan sanoen varsin ihmeellistä toimintaa. Kaikki jotka tuhlasivat rahojaan herkkuihin saivat toki erinomaista palvelua. Onneksi emäntä oli selvästi päättänyt näyttää, että turhasta ei tarvitse maksaa: alkukeitto juustoineen, tonnikalalasagnea niin paljon kun vain jaksoi syödä ja jälkkäriksi kakkua.
Walker Spur (ED, 1200m, 6a)
Lähdimme majalta liikkeelle viimeisinä klo 02:00, mutta parin tunnin jäätikköhaikin jälkeen edessämme oli enää kaksi ranskalaista opasta asiakkaansa kanssa. Kyllä vain, Louis Laurent on tunnettu siitä, että raahaa ihmisiä ylös Alppien suurimpia seiniä. Nyt maksavana osapuolena oli eräs Karl, jonka olin aikaisemmin tavannut Tien Shanilla. Maailma on pieni.
Reunarailon ylityksen jälkeen edessä ovat reitin irtonaisimmat metrit, jolloin saa olla tarkkana, ettei tiputa pienen jääkaapin kokoista lohkaretta alapuolella tulevien niskaan. Kiipesimme simulina kovissa kengissä ”Dalle moutoneen” alle, joka on helpompi tasapainoilla tossuilla. ”Rebuffat corner” tuli vastaan heti perään. Ihan ehtaa 6a:n kiipeilyä hyvin suomalaistyylisine muuveineen. Pieniä otteita käsille ja jaloille.
Aamunkajo valaisi GJ:n yläosan hetkeksi kultaan, ennen kuin varjo otti omansa tiukkaan syleilyyn. Opastiimi kiipesi hämmästyttävän nopeasti, eikä meidän tarvinnut huolehtia reitinlöytämisestä tällä kertaa. Omaa tahtiamme nopeutti se, että olimme liikkeellä yhden ohuen 50 metrisen sinkkuköyden kanssa, ilman bivikamoja. Tim oli sen verran pessimisti, että raahasi mukanaan istuma-alustaa biviä varten. Kummallakaan ei tosin ollut pitkiä kalsareita, joten alusta ei paljoa olisi auttanut yön koittaessa. Keitin meillä oli mukana. Itse kannoin myös uutta suosikkiani, Rabin Xenon X hoodieta repussa.
Lisää erinomaista kiipeilyä tarjosi ”75m diedre”, joka toi meidät kuuluisalle pendulumille. Kun köyden vetäisee alas, on ainoa suunta käytännössä ylös. Köysiä välppäillessä tähyilin Manituaa kiipeäviä tiimejä. Periaatteessa 6c+:n vapaakiipeilyä vaativa reitti voisi olla tehtävissä, mutta viimeinen köydenpituus karistaa kyllä haaveet hetkeksi. Yleensä märkä 7c tai ilmeisen vaikea tekno ovat vaihtoehtoina.
Tim sai onnekkaasti itselleen mielestäni koko reitin henkisimmän köydenpituuden. Mustat släbit alkavat hintsulla z-poikkarilla. Luultavasti Tim kiipesi hieman väärää linjaa, kun edellinen mikrocamu jäi 8 metriä vasemmalle. Hyvin kaverilla piti hermo, vaikka släbikiipeily ei taida olla sitä lempipuuhaa. Isoilla alppireiteillä hieman linjasta sivuun eksyminen on yleistä. Silloin on vain punnittava omat kykynsä tarkkaan, kun ei tiedä mitä on vastassa. Itse yritän välttää paikkoja, joista en pysty alaskiipeämään, varsinkin, jos ei ole täyttä varmuutta reitistä. Siinäpä muuten erittäin tärkeä taito opetella, jos alppikiipeilyssä kehittyminen kiinnostaa.
Olimme sopineet ennen reitille lähtöä, että kiipeämme simulina kaikki 5c:tä helpommat osuudet. Välillä joukkoon saattoi osua joku vaikeampikin kp, mutta silloin tiblock tai microtraxion kruksin päällä olevassa pommissa piississä tuo vähän turvaa.
Kahden maissa iltapäivällä saavuimme ”Neve triangulairen” paikkeille. Vaihdoimme kovat kengät jäärautoineen jalkaan, kun loppu olisi lähinnä mixtakiipeilyä. Toisinaan reitin pystyy kiipeämään kokonaan tossuilla, mutta itse ainakin tykkäsin monipuolisemmasta menosta. Tim vei köyttä ”Cheminee rouges” alle, josta alkoi haastavampi mixta, joka oli itse asiassa timakampaa kuin Colton-Macillä. Alkuun oli lyhyt katonylitys, jonka pystyi kiipeämään paljain käsin rautojen raapiessa olemattomia otteita. Kulman loiventuessa otin hakun toiseen käteen, jotta leikkausen pohjan jäänorosta oli jotain hyötyä. Erinomaisen hauska 60 metrinen ränni!
Tim totesi ständille saapuessaan: ”Olipa kamalaa kiipeilyä.” Virnuillen vastasin, että tätä se on pääasiassa seinän reiteillä. Kuulemma kiinnostus lopahti samoin tein unissa pyörineisiin linjoihin. Kuka pitää mistäkin, mutta itse olin todella fiiliksissä.
”Tour rouge” ohitetaan tarkkuutta vaativalla släbillä, jolla onneksi oli sopivat kolot monopointeille. Seuraava nelosen kp oli kauttaaltaan tuoreessa, sentin paksuissa jäässä, ja vapaasti kiivettynä se olisi ollut koko reitin vaikein. Ilman suurempia omantunnontuskia vedeltiin kamoista. Viimeiset kolme köydenpituutta olivat samat Colton-Macin kanssa. Tällä kertaa ne kiivettiin simulina pois kuleksimasta.
Toppaus suoraan lumilipan läpi GJ:n huipulle on aina yhtä vapauttava hetki. Lämpimät ilta-auringon säteet hivelevät kasvoja pimeydessä vietetyn ajan jälkeen. Nopea teehetki ennen loputonta laskeutumista Boccalattelle tuo voimia.
Reunarailolta huipulle meni vähän alle 14 tuntia. Tunnin hukkasimme odotellessa vuoroamme ständeillä. Ihan ok aika ottaen huomioon kenkienvaihdot ja reitin kunnon. Täysin kuivassa kunnossa sen pystyy kiipeämään 10-12 tunnissa. Laskeutuminen vei reilu 4 tuntia, ja oli selkeästi huonoimmassa kunnossa niistä kolmesta kerrasta, kun olen sen tehnyt. Räkkinä GJ:n topokirjan suosittelema räkki 1. Kannattaa varautua kiipemään mixtaa, kaikkina paitsi kuumimpina kesinä.
Kokonaisuutena hyvä alppireitti kunnon kalliokiipeilyosuuksineen. Klassikko.
