FI | ENG
Samuli Mansikka / 30/03/2011

Vuorivaellusta Itä-Afrikassa

Itäinen Afrikka on suunnattoman kaunista seutua ja etenkin Tansanian matkailu on hurjassa suosiossa noin 700 000 turistin vieraillessa maan luonnonpuistoissa vuosittain. Valtaosa matkailijoista tutustuu maan pohjoisosan safariluonnonpuistoihin, Serengetiin, Ngorongoron kraateriin, Manyara-järveen ja Tarangireen, joissa jo päivän tai kahden safariajelulla on mahdollisuus bongata hämmentävä määrä eläinlajeja. Retkeilyn harrastajia houkuttelee maahan Afrikan korkein vuori, 5895 metriä korkea Kilimanjaro, jonka huipulle pyrkii vuosittain 15 000 – 20 000 vaeltajaa.

Pidän Kilimanjarosta ja on joka kerta hauskaa lähteä viemään retkeilijöitä Tansanian upeaan luontoon. Vuorikiipeilystä ei voida puhua, mutta vuorivaelluksesta kylläkin ja onhan matkan yksi keskeinen tavoite saavuttaa vuoren huippu. Liian usein kuulen kuitenkin tarinoita sukulaismiehen tai kaverin epäonnistuneesta yrityksestä, sekä jatkuvasta päänsärystä ja pahoinvoinnista vaelluksen aikana; ”miksi minä lähtisin kärsimään huipun saavuttamisen, joka sekin on epävarmaa, vuoksi?” Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, vaan näissä tapauksissa on jossain kohtaa matkan suunnittelussa menty metsään. Kilimanjaro on hieno ja nautittava vuorivaellus, kun se tehdään oikein ja kiirehtimättä.

Olen vienyt Kilimanjarolle ryhmiä jo useamman vuoden ajan. 97 % ryhmäläisistäni on saavuttanut vuoren korkeimman huipun, Uhuru Peakin ja loputkin kraaterinreunan Stella Pointin. Pakko myöntää, että olen ylpeä hyvästä onnistumisprosentista matkoillani. En siksi, että haluaisin pitää tilaston omissa silmissäni hyvänä, vaan siksi, että matka olisi mahdollisimman onnistunut jokaiselle ryhmäläiselle itselleen. Uskoakseni jokainen puistonportilta patikkansa aloittava toivoo saavuttavansa huipun ja on tärkeää jo matkaa suunnitellessa ottaa huomioon siihen vaikuttavat tekijät.

Kilimanjarolla annetaan perinteisesti varsin vähän aikaa akklimatisoitumiselle. Osalla reiteistä huipulle, lähes 6000 metriin pyritään jo vaelluksen neljäntenä päivänä. Jo kahden lisäpäivän ansiosta onnistumisprosentti ja ennen kaikkea vaelluksen mielekkyys lisääntyvät eksponentiaalisesti. Mikäli haluat maksimoida huipun saavuttamisen todennäköisyyden, sinulla on kaksi vaihtoehtoa; valitse ajallisesti pidempi reitti tai vielä mieluummin, kiipeä jokin matalampi vuori ennen pääkohdetta.

Helmikuussa vein ryhmän Mount Merulle (4562 m.) ja Kilimanjarolle 7-päiväistä Machame-reittiä. Neljäpäiväinen Mount Merun vaellus on jo itsessään upea ja se valmistaa ryhmän Kilimanjaron-vaellukseen parhaalla mahdollisella tavalla – ohueeseen ilmanalaan sopeutuminen saadaan käyntiin varhaisessa vaiheessa ja lisäksi vaeltamisen tyyli ja olosuhteet tulevat ryhmäläisille tutuksi ennen pääkohdetta.

Mount Meru, 4562 m.

Merun vaellus aloitetaan 1500 metrin korkeudesta Momella-portilta, josta ensimmäisen päivän aikana patikoidaan ruohokenttien ja metsien halki tuhat metriä ylemmäs ensimmäiseen yöpaikkaan, Miriakamba Hutille (2514 m.). Ensimmäisellä etapilla on erittäin hyvät mahdollisuudet nähdä villielämiä, kuten mm. tällä kertaa Gueretsa-apinoita, kirahveja, seeproja, puhveleita ja pahkasikoja. Merulla asutaan mukavasti vuoristomajoissa ja ruoka- ja juomahuollosta vastaa ryhmän tärkein jäsen – oma kokki. Varusteet kulkevat seuraavaan yöpaikkaan aina kantajien matkassa.

Toisena vaelluspäivänä noustaan vertikaalikilometri ylemmäs puurajan yläpuolelle Saddle Hutille (3570 m.) päähuipun ja ”Pikku-Merun” väliseen satulaan. Nousu huipulle aloitetaan täältä yleensä yöllä kahden aikaan yöpalan ja varuste-checkin jälkeen. Aurinko nousee näillä leveysasteilla vasta kuuden aikaan, jolloin ollaan jo korkealla Merun rinteillä. Nyt nähdään Merun erikoiseen ja omalaatuiseen kraateriin, joka sai muotonsa voimakkaassa purkauksessa 8000 vuotta sitten. Huipulle on hyvä päästä varhain aamulla, jolloin saadaan parhaat näkyvyydet viereiselle Kilimanjarolle ja ympäröiville tasangoille. Tällä kertaa reipas ja liikunnallinen ryhmäni saavutti huipun aamukahdeksalta kuuden tunnin nousun päätteeksi. Valokuvaamisen ja retkellä aina niin hauskan eväidensyömisen jälkeen jolkotellaan huipulta takaisin Saddle Hutille, josta välipalan jälkeen jatketaan Miriakamba Hutille yöksi. Viimeisenä vaelluspäivänä valitaan yleensä eri reitti alas, kuin Miriakamballe noustessa. Portilla pokataan vielä sertifikaatit, syödään lisää eväitä ja ajetaan hotellille valmistautumaan pääkohteen nousuun.

Kilimanjaro Machame-reittiä

Kilimanjaro on suuri vuori. Korkeuseroa kertyy esimerkiksi Machame-reitillä portilta huipulle runsaat 4000 metriä ja kilometrejäkin noin 40. Machame on monipuolisuudessaan ehdoton suosikkini Kilimanjaron reiteistä ja mikä tärkeintä, sen nousuprofiili on ihanteellinen sopeutumisen kannalta. Ensimmäisten kahden päivän aikana noustaan sademetsän ja kanervanummien halki varsin korkealle 4000 metrin tuntumaan, missä seuraavat päivät Kibo-huippua kiertäen keholle on sopivasti ärsykettä ja aikaa akklimatisoitumiselle. Kolmannen vaelluspäivän reitti vie 4500 metriä korkeaan Laavatornin solaan, josta laskeudutaan edelleen leiripaikkaan Barranco-seinän juurelle 4000 metriin. Klassista “Climb high, sleep low” -metodia ei enää Himalajan suurilla vuorilla noudateta orjallisesti, mutta täällä se toimii, kun aikaa sopeutumiselle on vain muutama päivä.

Kilimanjaron tyyppivaeltaja on retkeilyn harrastaja, jolla ei ole aiempaa korkean ilmanalan kokemusta tai kosketusta vuoriin. Barranco-seinän nousu saattaa tällöin ensinäkemältä tuntua mahdottomalta, mutta polku pujottelee kallioiden välissä kekseliäästi ja vie seinämän päälle yllättävän vaivattomasti ja nopeasti. Vielä lyhyt patikka villakkojen ja lobelioiden lomassa ja saavumme Karanga-leiriin, josta avautuvat hienot näkymät Kibon huipulle ja vuorta ympäröiville tasangoille.

Karangasta on lyhyt ja helppo patikka karun kivikkoisen maaston halki Barafu-leiriin, jossa iltapäivällä valmistaudutaan huipullenousuun ja kerrataan sopiva vaatetus, repun sisältö ja huipullenousun kulku. Nukkumaan pyritään aikaisin, sillä herätys on yleensä puolen yön aikaan. Olen nyt kahdesti sattunut Kilimanjarolla lumisateiseen säähän juuri huipullenousun aikana. Tälläkin kertaa sää oli täydellinen koko tähän astisen vaelluksen ajan, mutta huippuyötä edeltävänä iltana alkoi afrikkalaisittain melko runsas lumisade. Heräsin puolelta öin, jolloin lunta oli leirissä lähes 10 senttiä. Odoteltuani tovin myönsin, että lumisade ei hellittäisi, vaikkakaan ei voimistuisikaan. Herätin ryhmän yöpalalle ja valmistautumaan viimeiseen nousuetappiin ja lähdimme polulle puoli kahden aikaan.

Pimeässä patikoiminen on toisinaan tappavan tylsää. Etenkin lumisateessa, kun tietää, että huipulta tuskin avautuu kummoisia näkymiä auringon noustua. Kokemus sinänsä joutua lumisateeseen Afrikassa, mutta miksi se on sattunut kohdalleni kahdella retkellä peräkkäin? Paikallisoppaamme kertoi käyneensä Kilillä toista sataa kertaa. Hänen kohdalleen samanlaista säätä oli sattunut nyt viidesti. No ei se mitään, suomalainen on tottunut lumeen ja kun täällä nyt ollaan koko porukka hyvissä voimin, niin huipullahan on käytävä – näkymillä tai ilman!

Auringonnousun aikaan ollaan Machame-reitillä yleensä keretty aivan kraaterin reunan tuntumaan. Auringonsäteet valaisevat silloin viereisen Mawenzin huipun ja Kibon jäätiköt oransseiksi ja lämpötilakin alkaa reippaasti nousta yön alimmasta muutamasta pakkasasteesta. Tällä kertaa homma ei mennytkään aivan niin, vaan saimme tallustaa kraaterinreunan Stella Pointilta kohti Uhurua varsin arktisessa viimassa ja monin paikoin nilkkaan ulottuvassa hangessa – ja minä kun luulin lähteneeni Afrikkaan Suomen talvea pakoon!

Saavutimme korkeimman kohdan merkiksi pystytetyn kyltin koko ryhmän voimin aamukahdeksan aikoihin. Huonolla säällä ei huipulla huvita juurikaan lorvailla, joten kuvien ja halausten jälkeen otimme suunnan alamäkeen ja takaisin Barafu-leiriin. Kilimanjaron puistosääntöihin kuuluu, että ryhmät eivät saa yöpyä kahdesti samassa leirissä. Näinpä muutaman tunnin levon jälkeen jatkoimme matkaa viimeiseen yöpaikkaamme Mwekaan. Leirien väliset vaelluspäivät ovat Kilimanjarolla lyhyitä (4-5 tuntia), mutta huippupäivä on pitkä eikä aivan kevyt – kävelemistä kertyy helposti 12 – 15 tuntia ylimmästä leiristä huipulle ja alas viimeiseen yöpaikkaan.

Viimeisen vaelluspäivän aamuna on tapana kiittää henkilökuntaa ja palkita kantajat, kokit ja apupojat “shillinki-nimisillä sertifikaateilla”. Pienen aamurituaalin jälkeen matka jatkuu sademetsän halki varsin jyrkästi kohti porttia laskeutuen. Moni retkeilijä painelee tämän etapin vauhdikkaasti, vaikkakin täällä on paljon nähtävää. Monelta jää huomaamatta puiden oksilla istuskelevat apinat ja tukaanit. Kasvillisuuskin on kuin esihistorialliselta ajalta jättiläissaniaisineen ja jättimäisine viikunapuineen. Vaellus päättyy aikanaan ja portilla vastassa on joka kerta melkoiset markkinat. Kengänputsaajaa ja olutkauppiasta riittää samoin, kuin kelloja ja aurinkolaseja kinuavia pikkulapsia. Vielä viimeisen kerran käydään puistonvartijan luona kirjautumassa ja raportoimassa ryhmäläisten huiputukset, jonka jälkeen odotellaan sertifikaattien kirjaamista nauttien sillä välin piknik-lounasta.

Tansania on kaunis maa ja Kilimanjaro on mielestäni upea vaellus. Tälläkin kertaa koko ryhmäni pääsi kommelluksitta sekä Merun, että Kilimanjaron huipuille ja osa jatkoi matkaa vielä safareille ja Sansibarin vitivalkoisille hiekkarannoille. Missä muualla maailmassa pääsee kokemaan näin laajan skaalan erilaista luontoa parissa viikossa?


Samuli Mansikka

Samuli Mansikka, s. 1978 suomalainen vuorikiipeilijä joka kiipesi 10:lle maailman 14:sta 8-tonnisesta vuoresta ilman lisähappea tai tukijoukkoja. Samuli kuoli 24.3.2015 palatessaan Annapurnalta (8091m).

Himalajanousujen lisäksi Samuli kiipesi suurimman osan Alppien 4-tonnisista vuorista. Myös Afrikan ja Etelä-Amerikan monet alueet ja vuoret olivat Samulille tuttuja. Hän toimi oppaana sekä suomalaisessa matkatoimisto Aventurassa että kansainvälisillä toimijoilla ulkomailla.

Samuli oli poikkeuksellisen lahjakas vuorikiipeilijä, joka rakasti vuoria yli kaiken. Samuli uskalsi tavoitella unelmiaan ja inspiroi myös muita tavoittelemaan omiaan. Samulin energisyys tarttui ja vaikutti kaikkiin hänen ympärillään.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit