FI | ENG
Samuli Mansikka / 06/06/2012

Viittä vaille toppi Shisha Pangmalla

”No kuinka lähellä te olitte?”. Siinäpä kysymys, jota mulle on esitetty viimeisen parin Suomi-viikon aikana muutamankin kerran.

5,5 viikon trekkiopastusten (tässä linkki) jälkeen lähdin 28.5. Katmandusta kohti Tiibetiä. Tiibetin hienous on siinä, että vuorille pääsee varsin helposti. Rajanylityksen jälkeen vietin yhden yön ihanan kamalassa Nyalamin kaupungissa ja seuraavana päivänä jo rymisteltiin jeepillä Shisha Pangman ns. ”Kiinalaiseen perusleiriin”.

Reissukaverini Tomi Myllys oli Mikko Veen, Kenneth Ännän ja muuan japanialaisen vaarin (Matsumoto, 72 v) kanssa aloittanut matkan Katmandusta 14.4. Mulla oli siis jonkinlainen kiire paikoille ja painelin kiinalaisesta perusleiristä (5000 m.) 20 kilometrin matkan ylempään perusleiriin vielä samana päivänä. Sanokaa mitä sanotte, mutta tällainen lähestyminen sopii mulle – Aamulähtö Katmandusta (n. 1400 m.) ja saapuminen perusleiriin (5600 m.) seuraavana iltapäivänä!

Perusleirissä kokoonpano oli jossain määrin muuttunut, kun Mikko ja Kenneth olivat jo poistuneet. Tomi oli tullut tutuksi perusleirimme jakavan ja oman sherpansa kanssa kiipeävän Matsumoton kanssa. 72-vuotias brasilianjapanilainen oli viime vuosina kiivennyt mm. 7summitsin, oli nyt yrittämässä Shisha Pangmaa ja suunnitteli seuraavaksi Manaslulle lähtöä. Liekö juju merilevävalmisteissa, joita kaveri aamupuuroonsa sotki, vai orgaanisessa ravinnossa, jota brasiliassa viljeli?

Muitakin ryhmiä paikalla oli ja pidimmekin muuan Carlos Paunerin (tässä linkki) johdolla palaveria kaikkien kesken paikalle saapumiseni jälkeen.
Shisha Pangmalla on helpon vuoren maine. Tai oikeastaan niin kauan, kuin tähtäimessä on vuoren keskihuippu (8007 m.). 8013-metrinen päähuippu on puolestaan huomattavasti harvemmin kiivetty eikä monikaan edes yritä. Valtaosa päähuipun nousuista on tehty keskihuipulta johtavaa erittäin kapeaa ja olosuhdeherkkää harjannetta (Veikka ja Ed, 2001). Muutamia on tehty jyrkän eteläseinän kautta (mm. Ueli Steck 10,5 h, 2011, tässä linkki). Vuonna 2006 espanjalainen Inaki Ochoa puski uuden variaation kiipeämällä klassisen pohjoisreitin kolmosleiristä päähuipulle ikään kuin takakautta.

Paunerilla oli tähtäimessä 13. kasitonnisensa. Näinpä espanjalaistiimiä kiinnosti ainoastaan päähuippu. Me Tomin kanssa jaoimme samat intressit ja päätimme lyöttäytyä kimppaan. Inakin reitin haaste on nimittäin siinä, että harvoin kiivettynä reittiä ei juurikaan tunneta varmuudella. Carlosin tiimissä mukana oli muuan Juanito Oiarzabal, joka oli jo kerran aiemmin reittiä yrittänyt. Näinpä luotto porukan mahdollisuuksiin oli kova.


Valmistelut

Vuorelle saapuessani Tomi oli jo yöpynyt ykkösessä 6200 metrissä ja käväissyt kakkosleirissä (6700 m.). Nyt tarkoitus oli 2.5. lähteä pariksi yöksi ykköseen, jonka jälkeen perustamaan kakkosta ja saattamaan sopeutuminen loppuun ennen huippuyritystä.
Nousu meni omalta osaltani aivan toisin, kuin ajattelin. Olin jostain saanut aivan hemmetinmoisen keuhkopöpön ja luulin tekeväni kuolemaa ykköseen nousun ja siellä oleskelun ajan.

4.5. Tomi lyöttäytyi toisen porukan köyteen ja jatkoi kakkoseen, kun minä lähdin perusleiriin parantelemaan oloa. Tomi siis hoiti käytännössä koko valmistelevan vaiheen tavaroiden kantamisineen, kun minä nukuin perusleirissä ja popsin antibiootteja.

Samuli Mansikka

Huippuyrkkään

Toukokuun toisella viikolla ryhmät alkoivat olla valmiita huippuyritykseen, mutta voimakas tuuli aiheutti odottelua. Lopulta sääennusteet antoivat yksimielisesti tasan yhden mahdollisen huippupäivän 11.5.
Kuin ihmeen kaupalla sain koottua itseni bronkiitin kourista ja pääsimme aloittamaan huippuyrityksen 8.5. Ensin ykköseen, seuraavana päivänä kakkoseen ja 10.5. 7200 metriin.

Ylimmästä leiristä reitti keskihuipulle vie kutakuinkin suoraan ylöspäin. Inakin reitin alkuun pääsy puolestaan vaatii reilunpituisen traverssin samoilla korkeuskäyrillä ikään kuin vuoren takapuolelle. Espanjalaisten mukaan alku oli vaikea navigoida, joten lähdimme liikkeelle valoisan aikaan. Lunta oli jäätiköllä paljon ja vaihdoimme polun avaajaa aika ajoin. Itse tosin väitän avanneeni valtaosan, kun eteneminen muuten tuntui niin hitaalta.

Olin nähnyt reitistä kuvia klassisesti vuoren rinteelle piirretyn viivan kera. On silti joka kerta yhtä hämmentävää huomata, miten erilaiselta ja poikkeuksetta vähemmän loogiselta maisema näyttää rinteen alapuolelta.

Yhtä kaikki, pitkän ja lumisen jäätikkövaelluksen päätteeksi löysimme haluamamme laakean kuluaarin. Oli mahtavaa päästä kapuamaan hyvin harvoin kiivettyä, lähes tuntematonta maastoa päälle 7500 metrissä. Tätä Himalaja-kiipeilyn pitäisi olla – ei satoihin ja tuhansiin kertoihin käytyä reittiä, ei kilometritolkulla köysirataa, ei oppaita ja sherpoja vetämässä ylös! Suunta oli vahvasti ylöspäin ja päähuipun saavuttaminen alkoi tuntua mahdolliselta.

Ylhäällä rinne kaventui ja pääsimme kurkistamaan harjanteen yli vuoren eteläpuolelle. Epäilimme korkeimman kohdan jo näkyvän. Tämä ”korkein kohta” osoittautui kuitenkin esihuipuksi, jolta puolestaan paljastui terävälle huipulle kaartuva, parikymmentä metriä nouseva kapea harjanne. Kello oli jo pitkällä iltapäivällä. Tuo huippu oli kuitenkin niin lähellä, että sinne olisi mahdollista päästä.
Nouseva harjanne oli upeaa ja ilmavaa kiipeilyä. Kelikin oli täydellinen. Aurinko oli laskenut jo alas ja värjäsi ympäröivän Tiibetin ylängön oranssiksi. Fiksumpi kaveri olisi tässä kohtaa jo leirissä.. Sää oli joka tapauksessa täydellinen.
Harjannetta kiivetessä keskihuippu paljastui näkyviin muutaman sadan metrin päässä. Olimme jo sitä korkeammalla! Pari metriä huipun alapuolella huomasin harjanteen jatkuvan edelleen ja kuinka ollakaan, päähuippu tuli näkyviin! Matkaa oli enää viitisenkymmentä metriä, mutta väliimme jäi erittäin kapea harjanne. Arvioin harjanteen kiipeämisen vievän 1-1,5 tuntia, jonka aikana aurinko ehtisi laskea.
Tomi saapui rinnalle ja ripeästi teimme yksimielisen päätöksen kääntyä alas. Pimeässä huipulta harjannetta takaisin kiipeäminen ei tullut kysymykseen.

Alas kiipesimmekin melko lailla totaalisessa pimeydessä bambukeppejä tähystäen ja seuraillen. Pikkutunneilla kolmoseen päästyämme sää oli ennustuksen mukaisesti muuttunut tuuliseksi. Seuraavana päivänä laskeuduimme ykköseen ja sitä seuraavana perusleiriin.


Harmittaako?

No ei harmita! Tai harmittaa ehkä vähän. Oli mahtavaa lähteä ns. ”perusreitiltä” pois ja yrittää kovemmilla panoksilla. Ja me todella yritimme!
Mitä voisi tehdä toisin? Reitti on todella pitkä. Sille pitää päästä lähtemään kolmosesta huomattavasti aiemmin ja kiivettävä kuluaari paljon nopeammin, kuin me teimme. Mukanamme esimerkiksi oli 200 metriä fiksiköyttä, jonka kanssa pelaaminen vei paljon aikaa. Näin pitkä reitti on kiivettävä vapaasti.
Sukset mukaan! Shisha Pangma on 7100 metriin saakka todella helppo. Vaikka ei suunnittelisikaan laskevansa huipulta, olisi suksista huomattavaa hyötyä leirien perustamisvaiheessa.
No olenko lähdössä uudestaan? Aivan varmasti, mutta tuskin heti ensi vuonna.

Hauskaa kesää kaikille ja hyviä kiipeilyjä!

Samuli



Samuli Mansikka

Samuli Mansikka, s. 1978 suomalainen vuorikiipeilijä joka kiipesi 10:lle maailman 14:sta 8-tonnisesta vuoresta ilman lisähappea tai tukijoukkoja. Samuli kuoli 24.3.2015 palatessaan Annapurnalta (8091m).

Himalajanousujen lisäksi Samuli kiipesi suurimman osan Alppien 4-tonnisista vuorista. Myös Afrikan ja Etelä-Amerikan monet alueet ja vuoret olivat Samulille tuttuja. Hän toimi oppaana sekä suomalaisessa matkatoimisto Aventurassa että kansainvälisillä toimijoilla ulkomailla.

Samuli oli poikkeuksellisen lahjakas vuorikiipeilijä, joka rakasti vuoria yli kaiken. Samuli uskalsi tavoitella unelmiaan ja inspiroi myös muita tavoittelemaan omiaan. Samulin energisyys tarttui ja vaikutti kaikkiin hänen ympärillään.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit