FI | ENG
Camu / 06/11/2010

VIA FINLANDIA by Matti A. Jokinen

Talvella 1958 aloin suunnitella Cima Ovestin pohjoisseinämälle uutta suoraa reittiä. Se oli sillä hetkellä Alppien tärkein ongelma. Kirjoitin Walterille Wieniin, ja hän suostui tuumaan. Mutta keväällä kuulimme hälyttävät uutiset: kaksi sveitsiläistä piiritti tuota hurjaa seinää, joka pullistuu ulos 70 metriä. Lopulta sveitsiläiset ja kaksi italialaista nousivat tuon direttissima-reitin. Lohdutukseksi ajattelimme yrittää ensimmäistä toistonousua.

Odotellessani Walterin tuloa minulla oli aikaa puuhailla jotakin. Koska viihdyin kotoisassa Cinque Torri -majassa Albertin perheen parissa, yritin löytää sieltä tekemistä. Ja siellä oli Torre Granden pohjoishuipun jatkuvasti negatiivinen itäseinämä, jossa ei ollut ainuttakaan reittiä. Parhaat cortinalaiset olivat sitä yrittäneet, mm. Direttissima Scoiattolin ensinousija Silviò Alverà, mutta turhaan. Oltiin sitä mieltä, ettei sitä voisi nousta kuin porahakojen avulla.

Aluksi majan isännän vanhempi poika Uberto suostui pitelemään alhaalla köysiä, kun kapusin ylös keltaista seinämää. Siellä oli ulkoneva leikkaus, jonka pohjalla kapea halkeama. Löin halkeamaan muutaman puukiilan, mutta lähinnä etenin leikkauksen oikean puoleisella seinämällä. Irtautuminen leikkauksesta oli hyvinkin hankala. Sen päällä on kapea bandi, mutta seinässä ei halkeamia eikä reikiä hakoja varten. Köydet riittivät juuri ja juuri tänne asti, ja täältä oli päästävä takaisin alas. Sain itse bandiin lyötyä yhden rengashaan, jonka varassa laskeuduin alas.

 width=

Cortinalaiset kiipeilijät olivat kesällä töissä, mutta viikonloppuna Luciano da Pozzo lupautui mukaani. Nousimme bandille, jossa tein pokkikulun vasemmalle, kunnes löytyi pysty halkeama, joka tarjosi jatkomahdollisuuden. En päässyt siinä pitkälle, vaan viitisen metriä ylempänä täytyi taas tehdä poikkikulkua oikealle.

Walter saapui seuraavalla viikolla ja ehdotin hänelle tätä yritystä harjoituksena suurta projektiamme varten. Aamulla nousimme bandille ja jatkoin yritystä siitä mihin viimeksi olin päässyt. Ylempänä päädyin pikku onkalon luo. Kun en saanut tarpeeksi lujaa hakaa kiinni ryömin onkalon sisään, jossa taoin haan onkalon pohjaan ja varmistin sieltä Walterin perässä tulon.

Huomasin viereisen Torre Romanan ja Torre Lusyn huipulla ihmisiä kiikaroimassa tekemisiämme: siellä oli muiden mukana Lino Lacedelli, K2 valloittaja. Ja sitten kuului yläpuolelta hirvittävä jylinä. Torre Granden huippua hipoen lensi ylitse Italian armeijan suihkuhävittäjä. Se oli ’il Capitano’, lentokapteeni, jonka kanssa edellisenä iltana olimme maistelleet punaviiniä Cinque Torrin majalla. Hän oli heti aamusta rientänyt joukko-osastoonsa ja tuli nyt tervehtimään meitä!

 width=

Walter tuli luokseni, mutta paikkojen vaihto oli mahdotonta, ja niin hän jatkoi matkaa ensimmäisenä. Kuulin onkaloon vain vasaran kalkutusta silloin tällöin, ja köydet menivät hitaasti mutta varmasti ylöspäin. Lopulta oli vuoroni mennä perässä. Osuus oli varsin vaikea, mutta varmistuspaikka tukeva. Kun siitä jatkoin etenemistä, oli vastassa aivan sileää seinää. Eräässä kohdin löytyi matala reikä, johon sai lyötyä vain Cassinin lyhimmän piikkihaan. Mutta se oli liian väljästi reiässä, ja jouduin takomaan kolme muuta samanlaista sen seuraksi, ennen kuin ne pysyivät kiinni.

Ylempänä kallio oli mustaa väriltään, ja otteita alkoi olla enemmän. Nousin suoraan ylös kapealle bandille, joka leikkaa koko seinämää. Sillä oli ensinousumme ratkaistu, sillä viimeinen köydenpituus oli jo oleellisesti helpompi. Alhaalla majalla isäntä nimitti reittimme ’Via Finlandiaksi’.

Ai mitenkä sen Cima Ovestin kanssa kävi? Nousimme voimakkaasti ulkonevaa vaalean keltaista seinämää ylös kolme pitkää köydenpituutta ja päädyimme illalla suuren katon alle. Roikuimme siellä yön köysissä, mutta aamulla alkoi rajuilma, jolloin lopuksi satoi lunta ja räntää ja katsoimme parhaaksi lähteä laskeutumaan alas. Se ei ollut helppo tehtävä, sillä köysi veti heti irti seinämästä, ja me olimme lyöneet useimmat hakamme irti perästämme, koska olisimme tarvinneet niitä ylhäällä loppuosuuksilla.

Uutta yritystä emme enää tehneet, sen verran ikävää maasto oli ollut. Sen sijaan nousimme yhden sen hetken vaikeimmista nousuista, Tofana-pilarin kattoreitin.

Lisää tietoa Suomalaisen kiipeilyn alkuajoista: http://koti.welho.com/mjokinen

Kaikki blogit