Talvisten maisemien ja vuorten kävijänä tällä erää liikutaan heittämällä oman alueeni ulkopuolelle ja siirrytään kesäisille vuoriniityille, sinne missä Maisa lehmä ammuu ja Sound of musicin soundtrack raikaa.
Tässä muutama viikko pari takaperi ollessani Dolomiiteillä, sain oivalluksen vuorille menemisestä. Jo pitkään olin halunnut kokeilla Via Ferrataa ja sen tarjoamaa suhteellisen turvallista tapaa lähestyä vuoria ja saada kiinni siitä mitä vuorilla liikkuminen kesäpäivänä voi tarjota. Kohteeksi osui Cortinan seutu upeine huippuineen. Vielä kun paikan päältä löytyy tuttu henkilö, joka osasi antaa vinkkiä sopivista reiteistä, niin eipä vähää, kamat vuokralle ja törmälle.
Via ferratan alkuperä sijoittuu ensimmäisen maailmansodan ajoille, juurikin Dolomiiteille, missä kaapelein ja terästikkain avustettuja reittejä alettiin rakentamaan helpottamaan italialaisten sotajoukkojen vuorten ylittämistä. Sotien jälkeen reittejä on rakennettu ympäri Alppeja.
Ensimmäinen yllätys oli, miten edukasta testaaminen on. Tottuneena siihen, miten hintavaa hiihtokamojen vuokraaminen voi olla ja miten työlästä oikeiden välineiden valitseminen on hoitui setin kasaaminen käden käänteessä. Nippu kouraan ja potta käteen, siinä kaikki. Tämäkin vielä, että välineitä ei todellakaan ole sylin täydeltä, vaan vain muutama asia sai auringon loistamaan kasvoiltani. Setti ferratavälineitä maksoi kahdelle hengelle kahdelta päivältä viisikymppiä. Edes tällaiselle paatuneelle hiihtopummille se ei tuntuntu olevan ylitsepääsemätön kasa seteleitä. Eivät ne vehkeet niin mahdottomasti muutenkaan kustanna, mikäli esim valjaat löytyvät jo entuudestaan.
Reittien löytäminen sinänsä ei ollut iso asia. Hieman kartan tutkailua ja jo alkoi muodostua näkemys siitä, missä meille soveltuvat reitit sijaitsivat. Kategorioita oli kolme. Helppo, keskivaikea ja vaikea. Reitit joita seurasimme eivät olleet millän muotoa haastavia, vaan pikemmin ajatus oli nähdä millaista via ferrata on ja mitä homma vaatii. Niinpä valitsin kaikista suosituksista suhteellisen helpot nousut. Ilmeisesti vaikeusastetta myös tässä puuhassa voi lisätä jokseenkin reilunpuoleisesti ja niin, että sipulin kestolle saa koetusta.
Näiden kahden päivän aikana tehtyjen nousujen ja alastulojen perusteella, annan puuhalle arvosanan: erinomaista puuhastelua vuorilla. Oli mitä siisteintä puuhaa ja voin vain pohdiskella miltä vuorikiipeily tuntuu ja maistuu. Voinkin täysin sydämin suositella via ferrataa jokaiselle joka haluaa saada makua siitä miltä vuoret näyttävät kesäaikaan ja mitä oikea vuorikiipeily on, ilman mitään kuumotusaspektia.
Cheers vaan kaikille.
