FI | ENG
Nora Casén / 11/01/2016

Veri vetää ja sydän käskee, Potosi 6088m 2/2

If you can dream it, you can do it” Tai sitten ei aina niinkään. On osattava kääntyä. Syy voi olla kelit, kunto tai esimerkiksi sairastelu. Vuorille lähdetään nöyrin mielin. Ei pidä lähteä taistelemaan itseään ja vuorta vastaan vain huipun kiilto silmillä. 

Mitä: Vaellusta ja vuorikiipeilyä Cordillera Realin vuoristossa Bolivian Andeilla, Etelä-Amerikkassa. Toimin matkanjohtajana Mandala Travelin Bolivian Andien vaellushuipuille Kapuan– hyväntekeväisyysjärjestön ryhmälle. Matka on Huayna Potosin (6088m) huipulle. Vuodesta 2006 on kapuamalla kerätty jo 600 000 euroa. Tämän vuoden Bolivian keräystulos on Kapuan historian toiseksi suurin potti eli 95000€. Moni jatkaa vuorikiipeilyä Oma Kapua ryhmissä. Tälläkin hetkellä Oma Kapua Peru -tiimiin haetaan Kapuajia 20.1. asti. Tutustu sivuihin täällä: Peru-tiimi

Kahdessa edellisessä postauksessa kerroin trekistä ja jäätikköharjoittelusta. Nyt on aika kertoa matkasta huipulle. Alla olevasta kuvasta näet alkureittiämme  Base Campilta kohti ylempää Rock Campiä, josta lähdemme yöllä koti huippua.

Mitä korkeammalle nousee, sen enemmän on mielellä tilaa hengittää. Nousu on paikoin jyrkkää ja ajallisesti se vie monta tuntia fyysisestä kunnosta riippuen. Polku on muodostettu kiven murikoista ja rappusmaisesti mutkittelee rinnettä ylös. Nousun raskauden lisäksi, mäessä meidän ylle nousi ukkonen ja jylhät kuminat kaikuivat vuorten rinteiltä. Sade yltyi lumisateeksi ja lopulta lumi peitti polkumme. Kengät lipsuivat liukkailla kivillä ja tällä kertaa kiiruhdimme ylös majaa kohti. Siinä vaiheessa, kun opas juoksi viemään irralliset rautavarusteet edeltä campille, tuli tunne päälle käyvästä ukkosesta.

Tämä nousu oli vasta alkusoittoa tulevalle jäätikköosuudelle. Jokainen tiesi ja tunsi reisien, pakaroiden ja hartiavoimien harjoittelun syyn. Kapuajattarien nousukokemuksista voi lukea täältä Kapuan blogista. Trekkisauvat auttoivat tukemaan jyrkissäkin paikoissa ja ensikertalaisille suosittelen niitä aina mukaan. Kiipesin itse saman vuoren huipulle viikkoa aikaisemmin toisen ryhmän kanssa ja nyt nousu tuntui jo siihen tottuneisiin jalkoihin miellyttävälle.

 

Tervetuloa Rock Campille 5130m. Tämä yllä oleva kuva on toinen majoista, josta yleensä huiputukseen lähdetään. Tämä on alempi maja, joka tarkoittaa yhtä mäkeä pidempää nousua yöllä kohti huippua. Niille, jotka eivät ole käyneet vuorimajoissa teen pienen esittelyn. Vaatimattoman näköinen kivirakennus sisältää kaksi majoitustilaa, sisäänkäynnissä oleskeluaulan ja paikallisille kokeille keittiön. Wc sijaitsee rakennuksen oikealla puolella talon sivussa ulkona. Talon takaa nousee jäätikkö, jonka reunalta huiputus aloitetaan. Kaikki on todella yksinkertaista ja maja palvelee vain huiputukseen tähtäävää majoittautumista.

Tilat olivat tällä kertaa tupaten täynnä ja alakerran kerros-sängyt täyteen buugatut. Yleisesti huipulle lähdetään yöllä joten iltapäivät rauhoitetaan unille ja levolle. Korvatulpat ovat herkkäunisimmille paikallaan ja mukaan ylös otetaan vain kaikkein välttämättömimmät eli kiipeilyvarusteet, eväät ja makuupussi.

Tämän yllä olevan kuvan aikaan muutama potee vuoristotaudin oireita ja vatsavaivoja, muutoin tunnelma on odottava ja hyväntuulinen. Erillistä lämmitystä ei ole majoissa ja kovimmilla keleillä kannattaa varautua oleskelemaan toppatakki päällä. Yllättävän kivuttomasti koko kiipeilyjoukko mukautuu pieneen yhteiseen tilaan ja löytää ajanvietteensä. Kaiken kaikkiaan olen törmännyt vain hyvällä asenteella oleviin ihmisiin vuorilla. Harva kukaan lähtee edes kokeilemaan tätä harrastusta, jos ”tukka on nutturalla” pienistäkin asioista. Täällä puhalletaan yhteen hiileen 🙂

Syystä tai toisesta tälläisessa majassa viettäisi mieluusti muutamankin päivän. Vartoilessa 😀 ei voi tehdä muuta, kuin olla vaan ja odotella. Sellaisessa läsnäolossa syntyy mielenkiintoisia keskusteluita ja saa aikaa mutustella kaiken laisia ajatuksia. Yli päätään vuorilla olo on monelle vapauttava kokemus. Voi antaa mielen juosta vapaasti ilman ulkopuolisia ärsykkeitä. Luottaa siihen, että kaikki muualla tapahtuva järjestyy ja kaikki pärjäävät kotona. Keskittyä täysillä tässä hetkessä olemiseen ja siitä nauttimiseen. Alla pientä video pätkää lähdön tunnelmista ja jäätikkö osuuden aloituksesta.

Tunnelmia videoiden jälkeen:

Pimeys tiivistyi ympärilläni hetkeksi, kun sammutin otsalamppuni. Silmien tottuessa pimeään näkee ihan riittävästi jonossa etenemiseen. Tuppaan tehdä näin usein. Takana- ja edessä kulkevan valot heijastavat asekelmien varjot ja voin keskittyä seuraamaan ryhmäläisteni liikkeitä. Hengittää kirpakkaa ilmaa ja kuunnella rapisevaa jäätä rautojeni alla. Tässä vaiheessa sparraan ryhmää ja liikun oppaan kanssa köysistöjen välillä tarpeiden mukaan. Ympärillä on lähteviä köysistöjä ruuhkaksi asti ja lasken omiemme päitä. Hienoa olla mukana tekemässä tälle porukalle hyvää matkaa.

Yöllä rinteeseen lähtö on omanlaisensa kokemus. Varustautumista pimeässä ja liikkumista vieraassa, piemeässä ympäristössä. Aioimme nousta koko matkan rauhassa. Moni oli kärsinyt vatsapöpön aiheuttamasta heikosta voinnista. Kiireisimmät, toisten retkikuntien köysistöt rynnivät upottavassa hangessa ohi ja puuskuttavat mäessä.

Nöyryys on oltava aina mukana matkalla vuorilla. Liian ylpeällä asenteella voi riskeerata itsensä ja saattaa muut hankalaan tilanteeseen. Huippu on kirsikka kakkumme päällä. Mitä on matkalla sinne ja takaisin…. on se, minkä takia vuorille kannattaa yhä uudelleen.

Ensimmäisen kolmen tunnin aikana alas mäkeä laskeutuu tuntematon köysistö toisensa jälkeen. Moni on noussut kuntoonsa ja korkeaan ilmanalaan sopeutumiseensa liian lujaa. Osa on huonovointisia ja osa raahustaa väsymyksen valassa. Takaisin kääntyminen taito on hyvä taito. Vaikka sanotaan, että Potosi on yksi helpoimpia kuusi tonnisia ei vuorikiipeily silti ole helppoa.

Noustessamme korkeammalle ja kiipeily ajan kertyessä tunti toisensa jälkeen on ryhmäläistemme vuoro punnita omia vointejaan. Myös meidän joukostamme karsiutuu yksi toisensa jälkeen kunnon tai sairastelun seurauksena. Päätös nousun keskeytyksestä ja palaamisesta oppaan kanssa alas herättää aina monenlaisia tunteita pettymyksestä helpotukseen. Jokainen on kuitenkin kavunnut voittajana. Moini ryhmäläinen on ylittänyt itsensä lähtemällä tähän reissuun ja tehnyt parhaansa nousussa. Ei ole helppo päätös aloittaa itselle vierasta lajia etenkään, kun tähän vuorikiipeilyyn ei saa kosketusta kunnolla ellei ole vuorilla. Olen koko sakista hyvin ylpeä. Etenkin niistä, joilla sairastelu taltutti suurimmat voimat, mutta jaksoivat pitää hyvää ilmapiiriä yllä ja kannustaa muita viimeiseen asti.

Ensikertalaiselle voi tulla ”sudenhetki” yllätyksenä. Hetki, jolloin mieli on heikoimmillaan. Usein se on myöhään aamuyöstä, ennen auringon nousua. Kylmien aamutuulien ja tiukkojen mäkiosuuksien sattuminen siihen aikaan ei helpota. Vuoria kiivetään fyysisen kunnon lisäksi päällä.

Auringon nousun tuoma valo saa voimat palaamaan niille, jotka pääsivät jatkamaan nousuaan. La Pazin katuvalot katoavat horisontista ja taakse katsoessa rinteet värjäytyvät punaan. Vuoret piirtävät silhuetteja, jotka muuttuvat nopeasti vaihtuvassa valossa. Tälläinen hetki on yksi monista syistä palata uudelleen vuorille ja asia, jonka kerta toisensa jälkeen haluaisi jakaa muiden kanssa .(Muista elävästi auringon nousun vuonna 2008 Mt Blancilla. Pakkasimme teltat Cosmiques hytin alta. Heitimme rinkaat selkään ja lähdimme ylämäkeen. Itse sulatetut vedet nalgenissa, tauot auringon noustessa. Jäin heti auttamattomasti koukkuun aamun rusoon vuorten välistä.).

Ylä puolella olevan kuvan tunnelmia:

Hiki valui selkärankaani pitkin. Nyin auki takkini kainaloiden tuuletusaukkojen vetoketjuja. Koskaan ennen ei ollut aamulla ollut näin lämmintä noustessa. Suorastaan tuntui huijaamiselta. Missä viime reissun jäätävä, pakaroita pieksevä tuuli, jolta kaikin tavoin kotimme suojautua? Tämä vaihtelu jokaisessa nousukerrassa on viehättävää ja tekee vaikutuksen minuun.

 

Matkamme huipulle hivelee silmää. Valon ja varjon muodot inspiroivat kerta toisensa jälkeen. Tässä muutama kuva matkan varrelta, tervetuloa fiilistelemään 🙂 .

Potosin huippulle johtaa kaksi jyyrkkä huippuharjannetta. Maisemat aukeavat erilaisina huipun molempiin suuntiin. Toisessa suunnassa aukeaa kuivan karu ja tasainen maa. Toisaalla nousevat vakohuippuisen vuoret silmin kantamattomiin. Nousimme Itä-Etelä suunnasta ja muutamat loppusuoralla huiputuksen keskeyttäjät jäivät viimeisien seinämän ja harjanteen alle kannustamaan muita kapuajia. Päätös on huipun nähdessä usein vaikea, sillä mieli vielä kiipeää. Matka on vasta puolessa välissä huippulla. Seuraavalla videolla ollaankin puolimatkassa, Potosin huipulla 😀

Tuolta tultiin viimeksi ja tänään toisaalta.

Woop 😀 Yllä kuvassa meidän huipulle kavunnut porukka. Aivan loistava kiipeily ja saimme ajoitettua niinkin hyvin, että saavuimme huipulle yhtä matkaa. Hatun nosta loppumetrin puristaneille!

Matka on vielä alas ja se taittuu onneksi aika nopealla jalalla. Pehmennyt lumi kerääntyy jäärautojen alle könteiksi ja sitä kolistellaan hakulla askelmien välissä. Tasapainon kanssa saa silloin olla tarkkana jyrkissä rinteissä. Tässä vaiheessa käy myös helposti ilmi onko joku unohtanut aurinko rasvan. Kypärän remmit piirtyvät auringossa ruskettuviin poskiin.

Vuoristossa liikuttaessa kannattaa varautua kaikkiin muutoksiin keleissä sekä aikataululuissa. Niin nopeasti kuin aurinko paistaa, tulee myös huonot kelit. Loppumatka mentiin Kapuan porukan kanssa pilvien peittämiä rinteitä alas. Ennakointi omasta itsestään ja kaverista on myös tärkeää. Voit olla elämäsi kunnossa ja iskussa….seuraavana hetkenä todella heikossa kunnossa, jos energiatasoa ei pidä yllä eväillä. Kokeneet kiipeilijät osaavat varautua muuttuviin tilanteisiin ja mitoittaa voimansa riittävyyttä. Ensikertalaiselle tämä on matka huipun lisäksi matka itseensä 🙂

Joukkomme matka suuntasi suoraan La Paziin nauttimaan huiputusfiiliksistä ja vuoritunnelmasta 🙂

Potosi 6088m

Mitä haluaisin sinulle tämän matka kerrtomuksen lisäksi jakaa:

Kuuntele mieltä ja kehoa. Löydä unelmille ja niiden toteuttamiselle oikea balanssi. Kaikella tuppaa olemaan aikansa, paikkansa ja tapansa.

Jokainen meistä tietää, että aina ei ole mahdollisuutta reissata… taloudellisen tilanteen, fyysisen kunnon, perheen puitteissa tai esimerkiksi töiden puolesta. Ystävät saattavat puuttua retkeilyyn tai rohkeus ja motivaatio ovat hukassa. Kaikki ei välttämättä edes koe tarvetta lähteä rymyämään ulos. Osa seikkailijoista inspiroituu jakamalla omia kokemuksiaan ja fiilistelee muiden reissuja.

Minulle yksi unelma on voida jakaa ja ottaa sinut mukaan näin ruudun takaa tai jakaa se suoraan paikan päällä retkikohteessa yhdessä seikkaillen.

Vielä hetki fiilistellen vuoria ennen uusia seikkailuja. Neljännen kerran suuntaan tälle Potosin huipulle elokuussa 2016. En malta odottaa tuttujen seinämien näkemistä.

Postailen pian lisää, kenties hiihtovaelluksesta Huippuvuorilla, maastopyöräilystä Perussa tai Death Roadilla Boliviassa, Suomi retkeilystä, varusteista, kiipeilystä Rio de Janeirolla tai vuorikiipeilystä Perussa. Mistä sinä haluaisit kuulla?

Mukavaa viikkoa ja sporttailuita sen myötä 😀 !

Nora

 

 


Nora Casén

Outdoor-puuhia rakastava citymimmi, liikunnanohjaaja ja outdoor-matkanjohtaja. Mimmi iloa sekä intoa täynnä, jos voi inspiroida ja sparrata seikkailujen pariin kaikenlaisella kokemuspohjalla olevia liikkujia.

"Jokainen pienikin seikkailu koto-Suomen luontoon tai ison maailman mäille inspiroivat minua ja koen saavani hengittää."

Pienistä hetkistä fiilistely, kaikesta kauniista nautiskelu ja monipuolinen ulkoilma puuhastelu vievät mennessään mantereelta mantereelle. Kasseja mukana kulkee yksi, jos toinenkin, mutta minkäst teet, jos vaattet ja pukeutuminen kiinnostaa ulkona remuamisen ohella? ;D

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit