FI | ENG
Samuli Mansikka / 05/01/2013

Uutta reittiä yrittämässä Ganesh 1:llä

Uutta reittiä yrittämässä Ganesh 1:llä


Noniin, hyvää tätä vuotta! Viimeksi kirjoiteltiin Katmandusta, kun oltiin juuri lähdössä patikoimaan Ganesh Himalin massiivin suuntaan. Tarkoitus oli yrittää Ganesh 1:elle (7429 m.), eli Yangralle ensimmäistä nousua Nepalin puolelta. Tiibetin puolelta on kiivetty kerran vuonna 1955.

Niin että mitenkö meni? No eipä kovin hyvin! Olin siis apu-leaderinä amerikkalaisen Altitude Junkiesin kansainväliselle retkueelle. Oli amerikkalainen, belgialainen, venäläinen, kolumbialainen ja olipa mukana itseni lisäksi yksi suomalainenkin! Porukka lähti Katmandusta Arughatiin trekin alkuun jo 22.10. Itse olin tuolloin vielä Annapurna BC -trekillä ja pääsin aloittamaan Katmandusta viisi päivää myöhemmin.

Arughatista Manaslun luonnonsuojelualueen laitamilta alkaa ehkäpä Nepalin hienoin trekki (tai ainakin toinen kahdesta hienoimmasta). Olin viimeksi käynyt tienoolla 2009 syksyllä, kun kiipesimme alueen korkeimmalle vuorelle Manaslulle. Tällä kertaa polulta poikettiin Tsum-laaksoon Philimin kyläkeskuksen jälkeen. Philimissä muuten tuli Manaslulta palattaessa nukuttua yö japanilaisten rakennuttamassa koulupytinkissä. Kaikki meni silloin hyvin mikä ei ole itsestään selvää, sillä hautuumaan päälle rakennetussa opinahjoissa kuulemma kummittelee.

Tällä kertaa pysähdyin kylässä vain lounaalle ja sain samalla kuulla trekkiluvat tarkistaneelta poliisimieheltä kehuja, kuinka suomalaiset ovat osallistuneet moniin kehitysprojekteihin tässä niin köyhässä maassa. Hieno homma!

Mulla hinku vuorelle oli kova ja painelin trekin kolmessa päivässä. Muu ryhmä oli saapunut perusleiriin edellispäivänä, joten olin mukana pelissä käytännössä alusta alkaen.


Reittiä etsimään


Altitude Junkiesin Phil Crampton sanoo viiden vuoden ajan katselleensa Ganeshia Manaslun perusleiristä ja on lähes yhtä monen vuoden ajan tutkinut satelliittikuvia etsien mahdollista reittiä luoteisharjanteen kautta. Perusleiri pystytettiin upealle paikalle 4000 metriin, joten nousua kertyisi lähes 3,5 kilometriä. Tavaraahan meillä oli mukana kosolti; köyttä 5 kilsaa, 50 pitonia, 50 kojoottia ja 50 jääruuvia ja miestyövoimaa niiden liikuttamiseen.

Ensin piti siis löytää reitti jäätikölle, jolta uskoimme löytävämme pääsyn harjanteelle ja edelleen huipulle. Heti alkuun podin trekillä saamaani vatsavaivaa, joten Phil lähti Pasang Owongchon, Kami Nerun, Chongban, Pasang Niman ja Sangen kanssa puskemaan alarinteille. Navigointi jyrkällä ja suurella rinteellä on yllättävän vaikeaa paikan päältä, joten kiikaroin reittiä alhaalta käsin ja ohjasin kavereita mielestäni sopivaan suuntaan.

Käsittämättömän vaivattomasti etujoukko löysi reitin 5000 metriin ensimmäisen jäätikön alalaitaan. Tähän oli tarkoitus laittaa ykkösleiri, kunhan ensin löytäisimme reitin itse harjanteelle. Mikä räjähtävä lähtö!

Seuraava urakka oli siis puskea reittiä jäätikön poikki ja pienen kalliokaistaleen yli. Näin pääsisimme 5600-5800 metriin harjanteen alkuun.

Jäätikkö ei ollut minkäänsortin haaste, mutta 300-400 metriä korkea kalliokaistale ei vaikuttanut kovinkaan hyvältä. Sherpat olivat meitä nopeampina jo työstämässä ensimmäistä sataa metriä, kun radioivat hommaa stoppiin. Kivi oli kauttaaltaan totaalisen rapautunutta ja koko seinä tuntui alkavan romahtaa niskaan. Pojat alas jäätikölle ja mietintämyssyt päähän. Sekään ei auttanut, kun niskaan ropisevien kivien koko alkoi enenevissä määrin kasvaa. Päätimme juosta hännät koipien välissä perusleiriin viimeistään siinä vaiheessa, kun kahvipöydän kokoinen möhkäle sujahti ohi aivan liian läheltä. Meillä oli uudet hienot kypärät ja kaikki, mutta rajansa kaikella!


Uutta lähestymistapaa


Seuraavien päivien ajan patikoimme vuorotellen laakson perälle tutkimaan nousumahdollisuuksia aivan vastakkaiselta puolelta vuorta. Satelliittikuvista olimme bonganneet mahtavan hienon kuluaarin, jota voisimme hyödyntää. Isohan se oli, kuin pär&%le, mutta jos se oli reitti huipun suuntaan, niin sinne! Ja rojuahan meillä oli ja miestyövoimaa.

”On rohkeita kiipeilijöitä ja on vanhoja kiipeilijöitä, mutta ei rohkeita vanhoja kiipeilijöitä”, sanotaan. Aivan varmasti joku Tomaz Humarin hengenheimolainen olisi painellut ihan tost noin vaan kuluaarit ylös, mutta meitä kyllä pelotti yläpuolella roikkuvat seracit. Takaisin lähtöruutuun siis.

Satelliittikuvien perusteella uskoimme, että oli mahdollista saavuttaa jäätikkö ja luoteisharjanteen alku nousemalla rinteille huomattavasti alempaa laaksosta. Lähdimme tutkimaan tätä vaihtoehtoa, joskaan emme olleet innoissamme joutuessamme ensin laskeutumaan 3700 metriin.

Phil lähti taas poikien kanssa tutkimaan reittiä, kun minä lähdin ryhmäläisten kanssa noutamaan tavaroitamme ja köysiä alas ensimmäisen reittivaihtoehdon ykkösleiristä.

Perusleirissä tavattuamme Phil vaikutti toiveikkaalta – he olivat löytäneet reitin jäätikölle ja painelleet sitä pitkin 5300-5400 metriin. Harjannekin oli näkynyt varsin esteettömästi ja odotukset vaikuttivat kääntyneen taas edulliseen suuntaan. Enää piti löytää pääsy jäätikön yli ja harjanteen alkuun, mistä vasta alkaisi totinen kiipeily.

Lähdimme siis koko porukan voimin tutkimaan jäätikköä ja mahdollista pääsyä luoteisharjanteelle. Alarinteet 3700 metristä jäätikön reunaan (n. 5400 m.) oli helppoa nurmikenttien ja aiemmin jäätikön alla maanneiden kallioiden ylittämistä. Sherpakiipeilijät on aivan käsittämättömän nopeita ja painelivat jäätikön reunasta nopeasti näkymättömiin. Onhan heillä meihin verraten kuitenkin se 3000-4000 metrin vertikaalinen etumatka syntymäpaikkojensa korkeuksien ansiosta.

Tässä kohtaa alkoi homma tuntua tutkimusretkeilyltä! Oli mahtavaa painella ylös jättimäistä jäätikköä, jolla ei tiettävästi ollut kukaan käynyt ennen meitä! Ganeshin pyramidi kohosi vieressä ja näimme lähes koko huipulle johtavan harjanteen nyt lähempää, kuin koskaan. Ja miten sairaalta se näyttikään! Mittasuhteita on joskus vaikea käsittää. Arvioimme Philin kanssa, että kokonaisuudessaan harjanteen kiipeäminen ottaisi ehkäpä viikon, jos muutamien kivikaistaleiden yli olisi ylipäänsä mahdollista päästä.

Meiltä tosin harjanteen alkukin jäi vielä piiloon jäätikön kumpujen taakse. Jatkoimme patikkaa jäätikköä ylöspäin kunnes homma alkoi näyttää yhä toivottomammalta – alue kävi äärimmäisen railoiseksi ja kymmeniä metriä leveiden ja ties kuinka syvien repeämien päällä lumisillat roikkuivat odottaen pienintäkin painoa rysähtääkseen syvyyksiin. Näiden railojen yli olisi mahdotonta päästä ilman, että joku putoaisi läpi ja monesti.

5700 metrin korkeudessä railosekamelskan keskellä ja 1700 metriä huipun alapuolella aloimme pohtia homman mielekkyyttä ja onnistumisen todennäköisyyksiä. Aikaa olisi enää vajaa pari viikkoa, jäätikön yli ei löydy loogista pääsyä ja harjanne näyttää pisimmältä ja vaikeimmalta veitsenterältä koskaan. Tuulikin oli moukaroinut massiivin huippuja yli 100 kilometrin tuntivauhdilla koko vuorella olomme ajan eikä ennuste luvannut laantumista. Luovutammeko? Teemmekö sen liian helpolla? Pitäisikö vielä metri kerrallaan puskea eteenpäin vaikka aika todennäköisesti loppuisikin kesken ja paljon huipun alapuolella?

Palasimme alas beissiin miettimään tilannetta ja palaveeraamaan ryhmäläisten kanssa. Osa oli jo päättänyt poistuvansa ja halusivat järjestää kopterin. Näin amerikaanot pääsisivät kotiin kiitospäiväksi ja muutkin lämpimiin korkeuksiin vaikkapa lomailemaan. Kädet oli jo nostettu ilmaan. Olimme varmoja, että Ganesh on mahdollista kiivetä tähyämäämme harjannetta, mutta emme me emmekä tällä kaudella.

Kopteri tuli ja vei ryhmäläiset Katmandun lämpöön tunnissa. Meillä sen sijaan oli edessä muutaman päivän odottelu ennen kuin saisimme muulit ja kantajat perusleiriin ja pääsisimme aloittamaan muutaman päivän patikan Arughatiin. Teimme olon mukavaksi; ryhmäläisiä hakeneen kopterin kyydissä meille tuotiin 30 kiloa erilaisia laadukkaita lihoja ja tuoreita kasviksia, joita jäimme Philin, sherpa-henkilökunnan ja yhden ryhmäläisen kanssa kuluttamaan. Viiniäkin oli jäljellä vielä litratolkulla.

Kolmen päivän kova patikka Arughatiin, päivä bussilla Katmanduun ja koko homma oli ohi. Olimmeko olleet pehmeitä? Olisimmeko kuitenkin päässeet harjanteelle jollain konstilla? Tiesimme tutkineemme kaikki vaihtoehdot, mutta ajatukset pyörivät päässä. Ennen kaikkea, pitäisikö Ganeshille vielä joskus palata, kun se nyt oli jo jossain määrin tuttu?

Ganeshin massiivin vuoria pidetään pyhinä sekä hindujen, että paikallisten buddhalaisten keskuudessa. Edellisyritykset eivät ole menneet hyvin ja havereita on sattunut. Oliko meidänkin yritystä sabotoineet henget ja jumalat raivostuneina sen rinteillä koheltaville valkonaamoille?

Sittemmin loppuvuosi ja vuodenvaihde ovat olleet superkiireisiä. Vietimme Suomen Alppikerhon 50-vuotisseminaareja ja -juhlia ja nyt työstämme seuran vuoden 2013 sisältöä. Opastuksia on tulossa Kilimanjarolle ja Island Peakille ja omatkin kiipeilyt ovat työpöydällä. Makalun yritystä pukkaa huhtikuun puolivälistä toukokuun loppuun. Omat uudet kotisivutkin julkaistiin äskettäin (www.samulimansikka.com). Sen siitä saa, kun ei ole koskaan kotona!


Tsemppiä kunkin vuoden 2013 projekteihin!


Samuli


Samuli Mansikka

Samuli Mansikka, s. 1978 suomalainen vuorikiipeilijä joka kiipesi 10:lle maailman 14:sta 8-tonnisesta vuoresta ilman lisähappea tai tukijoukkoja. Samuli kuoli 24.3.2015 palatessaan Annapurnalta (8091m).

Himalajanousujen lisäksi Samuli kiipesi suurimman osan Alppien 4-tonnisista vuorista. Myös Afrikan ja Etelä-Amerikan monet alueet ja vuoret olivat Samulille tuttuja. Hän toimi oppaana sekä suomalaisessa matkatoimisto Aventurassa että kansainvälisillä toimijoilla ulkomailla.

Samuli oli poikkeuksellisen lahjakas vuorikiipeilijä, joka rakasti vuoria yli kaiken. Samuli uskalsi tavoitella unelmiaan ja inspiroi myös muita tavoittelemaan omiaan. Samulin energisyys tarttui ja vaikutti kaikkiin hänen ympärillään.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit