FI | ENG
Katariina Rahikainen / 29/11/2017

USA-keikka, osa II – Devil’s Tower ja Ten Sleep, Wyoming

USA-keikan kakkososaa pukkaa! Blogin ykkösosa löytyy täältä.

Devil’s Tower

Seuraavana etappina oli Wyoming, tarkemmin ottaen Devil’s Tower. Olin nähnyt pylväistä kuvan muutamaa vuotta aiemmin, ja ajatuksena oli että sinne oli pakko päästä. (Sää ei tosin ollut kovinkaan otollinen, lämmintä oli nimittäin yli 30 astetta.) Devil’s Tower on kesäkuussa yleensä vapaaehtoisessa kiipeilykiellossa, joten sen suhteen ei ollut enää ongelmia kun oltiin jo heinäkuun puolella.

Devil's Tower
Siellä se siintää!
Tuntui vähän kuin villiltä länneltä, matkalla näkyi myös biisoneita.
Tuntui vähän kuin villiltä länneltä, matkalla näkyi myös biisoneita.
camu20170707_182803
Pysähdyin tielle ottamaan kuvan niinkuin miljoona muutakin turistia.
Samalla tapasin preeriakoiria. En tosin tuossa vaiheessa tiennyt että ne olivat nimeltään "prairie dogs", ihmettelin vaan että miksi pelto on täynnä hamsterin näköisiä otuksia ja kyltissä lukee "please don't feed the prairie dogs".
Samalla tapasin preeriakoiria. En tosin tuossa vaiheessa tiennyt että ne olivat nimeltään ”prairie dogs”, ihmettelin vaan että miksi pelto on täynnä hamsterin näköisiä otuksia ja kyltissä lukee ”please don’t feed the prairie dogs”. Eivät ihan nimittäin koirilta näyttäneet! (USA:ssa nähdyistä villieläimistä Riflen karhu vei kuitenkin voiton).

Tiesin myös, että Devil’s Towerissa ei välttämättä olisi helppoa löytää kiipeilyparia. Riflessä olin kuitenkin tavannut tyypin joka tunsi muutaman paikallisen oppaan, ja illalla saavuttuani löysin kiipeilyparin seuraavalle päivälle – joka myös suostui ehdotukseeni topata torni. Tornin toppaukseen on muutamia vaihtoehtoja, mutta useasti toppausta ei kovin montaa kertaa jaksa tehdä (varsinkaan jos työskentelee tornilla oppaana). Leirintäalueella kuuntelin myös historian havinaa kahden kiipeilijäveteraanin jutuissa, joista toinen oli aloittanut kiipeilyn Devil’s Towerilla jo 70-luvulla!

Lähikuva; tää puoli oli siltä puolelta mikä me kiivettiin.
Superlähikuva lähestymisestä – tästä vielä kävellään ja välillä puoliksi kiivetään noiden pilarien alle. Kuva on siltä puolelta mikä me kiivettiin ja jos oikein muistan (en ostanut topoa), se puoli miltä torni useimmiten topataan.
Reitin alussa ständillä ollaan jo suht korkealla.
Walt Bailey -reitin alussa ständillä ollaan jo suht korkealla. Tässä vaiheessa oltiin vielä varjossa..
En muista enää edes tyypin nimeä kenen kanssa kiipesin mutta siellä se menee..
En muista enää edes tyypin nimeä kenen kanssa kiipesin mutta siellä se menee..
Topissa!
Topissa!
Laskeutuessa ei oltukaan enää varjossa.. huh!
Laskeutuessa ei oltukaan enää varjossa.. huh!

Oli kyllä hieno päästä toppaamaan torni, ja lukea teorioita ja legendoita siitä, miten torni on muodostunut. (Tosin vieläKÄÄN en ole nähnyt leffaa ”Close Encounters of the Third Kind”, joka pyöri Devil’s Towerin virallisella ”ei-kiipeilijä” leirintäalueella joka ilta klo 8…) Mieleen jäi vielä kutkuttelemaan Matador -stemmailureitti joka näytti ihan mahtavalta. Kiipeilyparini ei ollut ihan messissä sille lähtemään seuraavana päivänä (kuin EHKÄ iltapäivällä), ja jos totta puhutaan niin en usko että olisin tuossa vaiheessa edes pystynyt stemmailemaan revähtäneen vatsalihaksen kanssa. Sen verran kipeää teki tehdä edes highsteppejä tuossa vaiheessa (tai edes vetää leukoja – testasin tangolla). Lisäksi oli ihan tajuttoman paljon energiaa jäljellä kun ei ollut muutamaan päivään päässyt kränkkäämään ja tie kutsui levottomia jalkoja. Tien päälle siis!

Ten Sleep

Tein seuraavaksi pikavisiitin Ten Sleepiin, josta oli tarkoitus jatkaa matkaa Landeriin International Climbers’ Festivaalille. Ten Sleepiä oli hehkutettu muutamankin kiipeilijän toimesta, joten odotukset olivat kovat – varsinkin kun yksi kaveri oli viettänyt siellä monen monta kuukautta vuosien ajan.

Ten Sleep
Ten Sleep

camu20170711_100634

Mm. French Cattle Ranchin parkkis.
Mm. French Cattle Ranchin parkkis.

Kanjoni oli kaunis ja Ten Sleepin kylä oli erittäin symppis, vähän Villin Lännen viboja omaava ja kanjonissa sai olla ilman ulkomaailman häiriöitä, kuten nettiä. (Netti tosin löytyi maksulliselta leirintäalueelta – mutta itse valitsin ilmaisvaihtoehdon).

Villin Lännen viboja Ten Sleepissä!
Villin Lännen viboja Ten Sleepissä!

Yksin matkustavana Ten Sleepissä ei ole nykyisin aivan yhtä helppoa löytää kiipeilykavereita. Aiempina vuosina kaikki parkkeerasivat saman tien varteen ja kiipeilykavereita oli kuulemma suht helppo löytää. Viime vuosina paikalle on kuitenkin avattu parikin uutta leirintäaluetta / guest housea, ja kiipeilijät ovat levittäytyneet laajemmalle alueelle. Ekana päivänä kiipesin kaverin kanssa, jonka olin tavannut Riflessä, ja onnistuin löytämään hänen leiripaikkansa ohjeiden perusteella (puhelin tai nettiyhteyttä kun kanjonissa ei ole). Tokana päivänä olin kuitenkin vailla kiipeilyparia, joten marssin vain suosituimmalle kaltsille toivoen parasta. Lämppäreitillä narusta kiinni pitämään päätyi legendaarinen Alex Honnold (osasi varmistaa joo 😉 ), ja kiipesin päivän aikana mm. Women’s Climbing Festivalin perustajan, Shelma Junin sekä Jonathan Siegristin isän, Bob Siegristin kanssa.

 

Alex Honnold kränkkää taustalla vasemmalla, tällä kertaa ihan narun päässä. Edessä Women's Climbing Festivaalin perustaja Shelma Jun.
Alex Honnold kränkkää taustalla vasemmalla, tällä kertaa ihan narun päässä. Edessä Women’s Climbing Festivaalin perustaja Shelma Jun.

Kiipeilyn osalta paikka ei kuitenkaan itseäni vakuuttanut. Suurin osa kiipeilystä oli suht verttiä, ja muuvit tuntui joltisenkin monotonisilta ja tylsiltä. Teknistä tietämystä tai monimutkaista pohdintaa ei ainakaan reiteiltä 7c+ greidille asti juurikaan tuntunut vaadittavan, ja aina löytyi joku ote josta sai kiinni. Kiipesin siellä mm. allaolevan Blue Light Special -reitin (7c+) yhdessä illassa. (Osakiitos tosin menee Jonathan Siegristin isäpapalle joka kertoi mulle betaa – tosin kruksin tein kuitenkin ihan eri tavalla). Ainakin itselleni kuitenkin kahden päivän vierailu oli ihan riittävä makustelu, eikä jäänyt sellaista oloa että sinne tarvitsee takaisin palata. (Tosin en tietenkään käynyt kaikilla sektoreilla tai nähnyt koko kanjonia, mutta suositusten mukaan kuitenkin niillä parhaimmilla, ja kiipeily oli mielestäni aika samanlaista kaikilla reiteillä.)

Ben (?) koittamassa Blue Light Specialia (5.13a / 7c+, tosin jotkut väittivät että 8a)
Ben (?) koittamassa Blue Light Specialia (5.13a / 7c+, tosin jotkut väittivät että 8a).

Sen verran tuli tekstiä ja kuvia tähän blogiin jo, että jatkan USA-aiheista blogia vielä kolmososalla! Matka ei nimittäin loppunut Ten Sleepiin, vaan seuraavana vuorossa oli Lander, jossa järjestettiin myös International Climbers’ Festival. Jatkoa seuraa pian!


Katariina Rahikainen

Katariina Rahikainen on nykyisin Australiassa asuva sporttikiipeilijä, joka välillä saattaa hairahtua joko boulderoimaan tai jopa tradittelemään. Australian lisäksi Katalla on huikeasti kokemusta kallioista ympäri maailmaa, etenkin Kiinasta ja Thaimaasta, suomikaltseja unohtamatta. Katalla on huikea tikkilista, hän on fläshännyt 8a:n ja redpointannut useita 8a+:sia.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit