USA-keikan kakkososaa pukkaa! Blogin ykkösosa löytyy täältä.
Devil’s Tower
Seuraavana etappina oli Wyoming, tarkemmin ottaen Devil’s Tower. Olin nähnyt pylväistä otoksen muutamaa vuotta aiemmin, ja ajatuksena oli että sinne oli pakko päästä. (Sää ei tosin ollut kovinkaan otollinen, lämmintä oli nimittäin yli 30 astetta.) Devil’s Tower on kesäkuussa yleensä vapaaehtoisessa kiipeilykiellossa, joten sen suhteen ei ollut enää ongelmia kun oltiin jo heinäkuun puolella.
Tiesin myös, että Devil’s Towerissa ei välttämättä olisi helppoa löytää kiipeilyparia. Riflessä olin kuitenkin tavannut tyypin joka tunsi muutaman paikallisen oppaan, ja illalla saavuttuani löysin kiipeilyparin seuraavalle päivälle – joka myös suostui ehdotukseeni topata torni. Tornin toppaukseen on muutamia vaihtoehtoja, mutta useasti toppausta ei kovin montaa kertaa jaksa tehdä (varsinkaan jos työskentelee tornilla oppaana). Leirintäalueella kuuntelin myös historian havinaa kahden kiipeilijäveteraanin jutuissa, joista toinen oli aloittanut kiipeilyn Devil’s Towerilla jo 70-luvulla!
Oli kyllä hieno päästä toppaamaan torni, ja lukea teorioita ja legendoita siitä, miten torni on muodostunut. (Tosin vieläKÄÄN en ole nähnyt leffaa ”Close Encounters of the Third Kind”, joka pyöri Devil’s Towerin virallisella ”ei-kiipeilijä” leirintäalueella joka ilta klo 8…) Mieleen jäi vielä kutkuttelemaan Matador -stemmailureitti joka näytti ihan mahtavalta. Kiipeilyparini ei ollut ihan messissä sille lähtemään seuraavana päivänä (kuin EHKÄ iltapäivällä), ja jos totta puhutaan niin en usko että olisin tuossa vaiheessa edes pystynyt stemmailemaan revähtäneen vatsalihaksen kanssa. Sen verran kipeää teki tehdä edes highsteppejä tuossa vaiheessa (tai edes vetää leukoja – testasin tangolla). Lisäksi oli ihan tajuttoman paljon energiaa jäljellä kun ei ollut muutamaan päivään päässyt kränkkäämään ja tie kutsui levottomia jalkoja. Tien päälle siis!
Ten Sleep
Tein seuraavaksi pikavisiitin Ten Sleepiin, josta oli tarkoitus jatkaa matkaa Landeriin International Climbers’ Festivaalille. Ten Sleepiä oli hehkutettu muutamankin kiipeilijän toimesta, joten odotukset olivat kovat – varsinkin kun yksi kaveri oli viettänyt siellä monen monta kuukautta vuosien ajan.
Kanjoni oli kaunis ja Ten Sleepin kylä oli erittäin symppis, vähän Villin Lännen viboja omaava ja kanjonissa sai olla ilman ulkomaailman häiriöitä, kuten nettiä. (Netti tosin löytyi maksulliselta leirintäalueelta – mutta itse valitsin ilmaisvaihtoehdon).
Yksin matkustavana Ten Sleepissä ei ole nykyisin aivan yhtä helppoa löytää kiipeilykavereita. Aiempina vuosina kaikki parkkeerasivat saman tien varteen ja kiipeilykavereita oli kuulemma suht helppo löytää. Viime vuosina paikalle on kuitenkin avattu parikin uutta leirintäaluetta / guest housea, ja kiipeilijät ovat levittäytyneet laajemmalle alueelle. Ekana päivänä kiipesin kaverin kanssa, jonka olin tavannut Riflessä, ja onnistuin löytämään hänen leiripaikkansa ohjeiden perusteella (puhelin tai nettiyhteyttä kun kanjonissa ei ole). Tokana päivänä olin kuitenkin vailla kiipeilyparia, joten marssin vain suosituimmalle kaltsille toivoen parasta. Lämppäreitillä narusta kiinni pitämään päätyi legendaarinen Alex Honnold (osasi varmistaa joo 😉 ), ja kiipesin päivän aikana mm. Women’s Climbing Festivalin perustajan, Shelma Junin sekä Jonathan Siegristin isän, Bob Siegristin kanssa.
Kiipeilyn osalta paikka ei kuitenkaan itseäni vakuuttanut. Suurin osa kiipeilystä oli suht verttiä, ja muuvit tuntui joltisenkin monotonisilta ja tylsiltä. Teknistä tietämystä tai monimutkaista pohdintaa ei ainakaan reiteiltä 7c+ greidille asti juurikaan tuntunut vaadittavan, ja aina löytyi joku ote josta sai kiinni. Kiipesin siellä mm. allaolevan Blue Light Special -reitin (7c+) yhdessä illassa. (Osakiitos tosin menee Jonathan Siegristin isäpapalle joka kertoi mulle betaa – tosin kruksin tein kuitenkin ihan eri tavalla). Ainakin itselleni kuitenkin kahden päivän vierailu oli ihan riittävä makustelu, eikä jäänyt sellaista oloa että sinne tarvitsee takaisin palata. (Tosin en tietenkään käynyt kaikilla sektoreilla tai nähnyt koko kanjonia, mutta suositusten mukaan kuitenkin niillä parhaimmilla, ja kiipeily oli mielestäni aika samanlaista kaikilla reiteillä.)
Sen verran tuli tekstiä ja kuvia tähän blogiin jo, että jatkan USA-aiheista blogia vielä kolmososalla! Matka ei nimittäin loppunut Ten Sleepiin, vaan seuraavana vuorossa oli Lander, jossa järjestettiin myös International Climbers’ Festival. Jatkoa seuraa pian!
