FI | ENG
Katariina Rahikainen / 29/02/2012

Tonsai Tonsai


Koh Yao Noin jälkeen matka jatkui monelle suomalaisellekin (kiipeilijälle) tutulle Tonsaille. Ensimmäisen reissuni Tonsaille tein talvella 2008, joka kesti vajaan viikon. Tämä oli neljäs kertani Tonsaille; vierailin saarella myös vuosina 2010 ja 2011, joista vuonna 2010 viihdyin paikalla kuukauden verran. Aasiassa viime vuodet majailleena paikka on ollut ”helppo” kohde, eikä niinkään kiipeily ole ”se” juttu joka sinne takaisin vie. Suurempi syy on siellä luodut ystävyyssuhteet ympäri maailmaa asuvien kiipeilijöiden kanssa, joista useat palaavat Tonsaille lähes joka vuosi.


Husch Hansueli Scheidegger

Tonsailla iskikin sitten kiipeilyväsymys – jo kolme kuukautta lähes taukoamatta kiipeäminen alkoi yhtäkkiä tökkimään. Suurimpana syynä miksi kiipeily alkoi tökkimään oli ehkä motivaatio – koskaan aikaisemmin en ole ”vain” kiivennyt kolmea kuukautta putkeen (ja muutamia hassuja etätyöpäiviä ei lasketa). Kun motivaatio on poissa, on vaikea ”lähettää” ja psyykata itseään hyviin tuloksiin. Tosin tiedä sitten, oliko muutamat pikkuvaivat syynä vai oliko kroppa vain ylirasittunut, mutta mikään ei kulkenut lähes kuukauteen vaikka yritys oli kova (väliin mahtui kyllä pari parempaakin viikkoa). Tästä alkoikin pahan kierre – kroppaan sattuu, ei kulje, pää ei kestä, motivaatio puuttuu, kiipeily ei ole enää kivaa. Ja sama ralli jatkuu. Sitten kun vielä oma mieli uskoo, että kiipeily ei kulje niin eihän se sitten todellakaan kulje.  Ja sitten kun vielä paikalla on kääk, muita suomalaisia, niin pitäisi NÄYTTÄÄ että osaa tai pystyy tai on hyvä, ja vaikka kukaan muu ei siihen painostakaan niin oman pään sisällä kiipeilystä tulee yhtäkkiä ISO JUTTU. Ja sittenhän käy niin kuin sille synttärikakulle, jonka uuninluukun avasi liian aikaisin kun oli epävarma että palaako se nyt vai ei – se lässähtää. (Tän verran mäkin tiedän leipomisesta).

Itselle luotujen paineiden kanssa painiminen on ollut mulle lähes uusi juttu – kukaan muu ei ennen odottanut multa mitään kiipeilysuorituksia. Enkä tiedä odottaako nytkään, mutta niin olen uskotellut itselleni. Ja sehän ei toimi sitten ei niin yhtään. Ennen nautin itse kiipeilystä ja siitä, että parannan omaa tasoani – kiipeän jotain mitä en edes uskonutkaan sen jälkeen kun ekan kerran jotain reittiä koitin, mutta pikkuhiljaa palat loksahtavat kohdalleen. Nyt olen saanut itseni uskomaan, että muut odottavat multa jotain, mikä ei välttämättä pidä lainkaan paikkaansa. Kaiken lisäksi kuvaan on tullut ylpeys – jo muutaman viimeisimmän projektin kohdalla (joita, huom, en mitään lähettänyt!) ekan kerran niitä yrittäessä oon ajatellut ”joo, selvä homma, kyllä mä tän kiipeen”. Väärä lähestymistapa. Pitää jatkossa yrittää muistaa aikaisempi nöyrä lähestymistapani reittien suhteen – hiton vaikea, mutta yritän parhaani ja toivon, että kova työ tuo tuloksia. Ja rentoutta peliin!

Husch Hansueli Scheidegger

Viimeisen kuukauden aikana oon enemmänkin alkanut filosofoimaan omaa kiipeilyäni. Omalla kohdallani oon päätynyt Gaussin käyrän muotoiseen kuvioon lähettämisen suhteen. (Hmm. Tämä pätee ainakin, mikäli aikataulu on rajallinen.)  Todennäköisyys lähettää reitti kasvaa lukuun XX saakka, jonka jälkeen käyrä lähtee laskuun. Käyrän yläreunassa on usein parhain high pointtini (=korkein kohta, johon reitillä pääsee putoamatta). Vaikka treenin määrä kasvaa ja reitin tuntee kuin omat taskunsa, tämän high pointin saavutettuani (mikäli yrityksiä on paljon), käyrä lähtee kasvuun. Todennäköisyys lähettää laskee, ja suurin syy siihen, miksi käyrä yhtäkkiä lähtee laskuun on pään sisällä. ”Miksen oo vielä päässy tätä??????????” Ja kirosanoja, itsetunnon aleneminen, itsensä ruoskiminen jne. Jne. Ja sitten reitti ei ookaan enää kiva, ja kiipeily ei oo enää kivaa, ja jos kiipeily ei oo kivaa niin eihän silloin lähettämisestä tuu mitään. Tällainen pahan kierre on aika lailla samanlainen kuin myös silloin, kun kiipeily kulkee – silloin vain positiiviset tapahtumat ruokkivat toisiaan.

Näiden viimeaikaisten tapahtumien valossa oon löytänyt käsiini Arno Ilgnerin kirjoittaman ”Rock warrior’s way”, joka on herran ensimmäinen kirja mielikuvaharjoittelusta kiipeilijöille (toista en ole nähnyt/lukenut). Eka, mitä pitää oman pään sisällä muuttaa on se, että alkais taas oikeasti nauttimaan kiipeilystä. Tosin… omalla kohdallani kiipeilystä nauttimiseen liittyy itsensä haastaminen ja omien rajojen koittaminen – pitäisikin siis ”uudelleen”oppia nauttimaan itse prosessista ja oppimistilaisuuksista, mitä vaikeammat reitit itselle suovat, eikä odottaa tuloksia heti ja väkisin. Toivotaan, että kirjasta on jotain apua!



Katariina Rahikainen

Katariina Rahikainen on nykyisin Australiassa asuva sporttikiipeilijä, joka välillä saattaa hairahtua joko boulderoimaan tai jopa tradittelemään. Australian lisäksi Katalla on huikeasti kokemusta kallioista ympäri maailmaa, etenkin Kiinasta ja Thaimaasta, suomikaltseja unohtamatta. Katalla on huikea tikkilista, hän on fläshännyt 8a:n ja redpointannut useita 8a+:sia.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit