FI | ENG
Katariina Rahikainen / 11/06/2015

Taipan!!!

Neljä viikkoa Taipanilla!!! Jotain hyötyä siitä, että Working Holiday -viisumilla saa olla vain 6 kuukautta yhden työnantajan palveluksessa. Ja kun sama työnantaja halus mun kuitenkin jatkavan ”pakkoloman” jälkeen, niin mikäs siinä. Dirtbagaily -elämäntyyli alkoi taas kuukaudeksi. Tämänkertaisen kiipeilyloman kohteen valinta oli helppo. 12 tunnin Taipan, Grampians – joka viime vuonna jäi kokonaan väliin koska alue oli suljettu maastopalojen takia.

Aamukuva Taipanilta.

Reissun päätavoitteena oli kiivetä Serpentine, 29 (8a). Kaksi vuotta sitten kun painoin töitä Suomessa ja Ben oli Taipanilla kiipee kavereiden kanssa, Ben sanoi ”mä säästän Serpentinen, että voidaan kiivetä se sitten kun mennään yhdessä Taipanille.” Aww. Eihän sitä voi sitten muuta kuin päättää kiivetä Serpentine kun sinne menee.

Serpentine on vuonna 1988 Malcolm Mathesonin (ja Steve Monksin) avaama reitti, jonka eka pitchi on 24 (7a+). Reitin toka, kuuluisa 8a-pitchi kiivetään ilmavasta hanging belaysta. Ymmärsin, että nykyään läheskään kaikki eivät vaivaudu edes kiipeämään ykköspitchiä – se on hieman enemmän seikkailuhenkinen ja tavallaan myös ehkä pelottavampi traverseineen kuin kakkospitchi. Siitä on myös jos jonkinlaista tarinaa tarjolla, kuten eräs ranskis ”ai mitä, aiotte mennä kiipee sen? mä oon kuullu että siinä voi käydä huonosti jos tippuu!”. Reitin toinen, 8a-pitchi on ”se” juttu, ja moni sanookin sen olevan maailman parhaimpia pitchejä omassa vaikeustasossaan.

Serpentinen pultit on ”bash-in”, eikä reittiä ole uudelleenpultattu ensinousun jälkeen… Eipä se mitään, 35-40m reitillä niitä onkin vain 8 kpl ja muihin väleihin voi sitten laittaa vähän jotain omaa kamaa (jonka jengi yleensä jättää sinne kunnes lähettää reitin). Testattiin useamman kerran – pultit kestivät ainakin toistaiseksi.

Serpentinen ständillä. Olikohan lehti Lynn Hillin mielestä hauska?

Saavuttiin pääsiäistä edeltävänä tiistaina Taipanille. Kaltsille saavuttaessa todettiin, että jahas, kamat on seinällä Serpentinellä, ja ekalla ankkurilla staattinen köysi jota voi jumaroida ylöspäin. Oltiin päätetty, että jos Serpentine on vapaa kun sinne mennään, niin se on meidän eka reitti. Eihän se auttanut muuta kuin tehdä niinkuin oltiin sovittu. Ilman lämppiä siitä sitten jumaroimaan, sehän olisi hyvää lämppää! Niskassa naksahti joku lihas/hermo ekalla jumarivedolla jumiin – ja se olikin kipeä sitten koko loppureissun ajan. Ekat kolme päivää pahiten – mutta eipä se kiipeilyä tuntunut hirveästi haittaavan. Hanging belay ei kuitenkaan ollut ihan huippukivaa kipeällä niskalla. Jostain kohtalon oikusta monella kiipeilijällä oli lepopäivä tai he olivat muilla kaltseilla – ja me oltiin kaltsilla kahdestaan koko päivä. Oli aika mahtis ”eka päivä Taipanilla” -kokemus! SPOILER ALERT: Jos kellään on joskus aikomusta koittaa onsaitata Serpentine, niin nyt kannattaa lopettaa lukeminen – vaikka en mitään mikrobetaa kerrokaan.

Iltapäivänäkymä Taipanista.

Oli tosiaan aika luksusta, että ne kamat olivat seinällä Serpentinellä. Meni nimittäin aika kauan päästä toppiin ihan niiden kamojenkin kanssa! Oli varmaan pisin varmistuskeikka itselläni – mutta kyllä mullakin meni kauan vaikka sainkin Beniltä vähän betaa. Pari kohtaa on sellaista että niistä ei pääse doggaamalla ohi – pitää tehdä muuvit. Ekalla yrkällä skippasin suosiolla ekan pultin kohdilla olevan alkuboulderin, joka oli tällaiselle suht lyhyelle henkilölle aika pähkinä purtavaksi. Pidemmät ihmiset kun saa pidettyä jalat alhaalla ja itselle ei vaan tuntunut millään löytyvän mitään järkevää betaa enkä saanut kaikkia muuveja kasaan. Sitten olikin jo aurinko seinällä ja koska lämpötila oli reissun alkuvaiheessa aika korkea, oli pakko vetäytyä. Ei sillä, että oisin edes jaksanut koittaa toista kertaa!

Seuraavana päivänä uudelleen – ja suosiolla taas skippasin alkuboulderin (jännitti sen verran, että pre-klipattuna oli toka pultti – alku on nimittäin suht ilmava ja hieman pelottava). Hion loppureitin muuvien mikrobetaa kasaa, ja Ben kävi koittaa reittiä vielä toisen kerran ja meno näytti hyvältä. Sen jälkeen aloitin vihdoin ”kunnolla” työstämään alkuboulderia vain eka pultti klipattuna -ja vihdoin, miljoonan betavariaation koittamisen jälkeen sain muuvit kasaan! Sitten koitin sitä alusta – ja alkuboulderi meni! Ekaa kertaa olin ekan pultin yläpuolella olevassa kahvassa (vain se eka pultti klipattuna) ja huikkasin Benille täristen ”koitan kuinka kauas pääsen!”. Kuulin omat sydämentykytykseni kun tasapainoilin takas oikealle ja sain herkän muuvin tehtyä ja ehdin juuri ajatella ”jes! kohta jo tokalla pultilla!” kun jalka lipesi ja loysin itteni kiikkumasta monta metriä varmistajan alapuolelta. Pulssi oli varmaan jotain 200… 😀 Fiilis oli kuitenkin ihan mahtava!!! Ikinä en oo ollu noin innoissani sen jälkeen kun oon pudonnu. Siihen oli hyvä lopettaa, ja kiivetä vähän jotain muuta seuraavana päivänä – ja siirtää ajatukset lepopäivän jälkeiseen yrkkään.

Jai Critchley
Gavin Bonello on juuri ohittanut Serpentinen ekan pultin. Varmistamassa saksalainen superkone Milena Krämer.

Lepopäivän iltana keskusteltiin siitä, kuka menee kenenkin kanssa hyllylle varmistamaan. Kanadalainen Matt oli tyostänyt reittiä jo muutamia päiviä, mutta oli innokas kaltsille menijä jo kukonlaulun aikaan. Kaverimme Justin oli saapumassa myos paikalle, tosin hänkään ei ollut innokas heräämään aikaisin aamulla. Mietiskelin siinä itsekseni, että ekaa kertaa reissun alussa tuntui, että kunto oli kohdillaan – joka oli hyvä fiilis! Ja että nyt kun alkuboulderi on kasassa, niin jos pääsen ekan ”virallisen” kruksin ohi niin on mahdollista mennä toppiin. Yleensä reissuilla on aina tuntunut että kunto loytyy vasta sitten jonkin ajan kuluttua. Siinä keskusteltiin asiasta, ja Ben tokaisi että ”Kata kuule, kyllä mä luulen että sun kannattais mennä sinne eka aikasin Mattin kanssa, niin ehdit ehkä ottaa toisen yrkän huomenna. Kun mä luulen, että tarttet aikaa enemmän reitin kanssa kuin minä”. PFFFF!!! Siinä jos olisi sisuksia kuvattu niin ne olisivat kiehuneet kyllä aika punaisina. Päätin siinä, että hitto minähän kiipeän reitin ennen Beniä ja saa sitten miettiä että kuka tarttee enemmän aikaa!

Emma Cooper
Camp Sandy

Aamulla tarvottiin kaltsille, lämpättiin, ja jumaroitiin Mattin kanssa hyllylle. Lähdin omalle yrkälleni hieman hermostuneena mutta kuitenkin itsevarmana. Selvitin alkuboulderin… Ja traversen… Sitten slouppiosuuden (ilman lepobetaa jota Matt yritti mulle huudella…)… Saavuin ekaan kruksiin, ja jes se meni! Sitten vielä (mulle) tokan kruksin, jossa kädenväli ei ihan riittäny ja piti kikkailla käsi jammista sormilukkoon… Ja kolmannen kruksin (joka on ilmeisesti vaikeempi paksusormisille)… Ja (mulle) neljännen kruksin – jossa käytin niiiin hienoa ”monojammia” keskisormen nivelellä lukottaakseni seuraavaan otteeseen että huh! Aloinkin oleen enemmän selvillä vesillä – mutta pudota voi aina! Keskityinkin parhaani mukaan, ja hoin itselleni ”hitto nyt kyllä kiipeät tän. Keskity!” Lepoja reitillä on niin paljon että lypsin niistä kyllä kaiken irti – varsinkin lopussa, kun aina muutaman muuvin jälkeen voi ravistella ja antaa hengityksen tasaantua. Sitten oli vielä vika jännä muuvi toppiin, jossa yleensä olin vähän epävarma – mutta nyt oli jotenkin aikaa katsella jalat kunnolla. JES! Toppasin vielä kunnolla kaltsin päälle ihailemaan maisemia. Sitten olikin aika hypätä sen viimeisen pultin varaan joka näytti aina olevan niin hiton kaukana – pakollinen ”victory whipper”! Reitillä kun ei ole ankkuria (tosin bongasin kaltsin päällä yhden tosi ruosteisen carrot-pultin, jonka varaan en kyllä olisi henkeäni laittanut). WOOOOOO!!!

Jai Critchley
Oranssin hiekkakiven mahtavuutta Fisting Partyllä.

Jahas, ja paine lähettää olikin yhtäkkiä Benillä! Tyypi lähetti reitin liehuvin lipuin pienen verenvuotoepisodin tukahduttamisen jälkeen (joku ei tykännyt mun jammibetasta edellisellä kerralla ja alkubouderissa kädestä revennyt rupi roiskutti verta kaaressa…). Tuplalähetys siis, jee! Oli aika hauska fiilis varmistaa victory whipperiä – näkee, että tyyppi lentää ilmassa ja oman persuksen takana on vielä luuppi köyttä joka suhisee ylöspäin. 🙂

Reissun päätavoitteen jo alkureissusta kiivenneenä oli hyvä keskittyä kaltsin muihin reitteihin ja eksyä myös Spurt Wallille, jonka reitit eivät ole lainkaan huonoja! Reitin muita kohokohtia oli mm. Venom (28/7c+) sekä Anaconda (28/7c+), josta en ollut lainkaan varma että saanko ulottuvuuden takia yhtä muuvia ollenkaan tehtyä. Jostain syystä reissun lempireitiksi nousi kuitenkin Fisting Party (26/7b+), joka yhdistää oikeastaan kolme pitchiä yhdeksi megapitchiksi ja vika pitchi on aivan mieleton tunneli jossa pitää kikkailla kropan asennolla! Muitakin mahtavia reittejä tuli kiivettyä (kuten esim. Snake Flake 26/7b+, johon tuli varmaan reissun yrkkäenkat), sekä koitettua muutamaa muuta ensi kertaa varten!

Jai Critchley
Fisting partyn (26/7b+) vika pitchi jok aon itsekseen (24/7a+).

Niin, ja se Serpentinen eka pitchi. Uskaltauduttiin sille pari päivää ennen lähtöä. Ja se oli ihan leppoisa reitti – kamojen laitto ei ollut vaikeaa, mutta hieman jännitti niissä ilmavissa pultinkohdissa. Olin kuitenkin kiltti – tai ilonpilaaja – ja laitoin pitkät slingit seuraaville vaikeisiin kohtiin. (Eikä se eka pitchi tosiaan edes mennyt ekalla yrkällä).

Pitää kyllä treenata vielä enemmän että ensi kerralla voi siirtyä sille ”seuraavalle tasolle” Taipanilla!


Katariina Rahikainen

Katariina Rahikainen on nykyisin Australiassa asuva sporttikiipeilijä, joka välillä saattaa hairahtua joko boulderoimaan tai jopa tradittelemään. Australian lisäksi Katalla on huikeasti kokemusta kallioista ympäri maailmaa, etenkin Kiinasta ja Thaimaasta, suomikaltseja unohtamatta. Katalla on huikea tikkilista, hän on fläshännyt 8a:n ja redpointannut useita 8a+:sia.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit