Kuva: Aleksi Mehtonen
Kirjoitan tätä blogia Imatralla, syksyn ensimmäisten lumihiutaleiden leijaillessa kevyesti ilmassa. Harmaan sateiset päivät ovat tahdittaneet talven tuloa liiaksi asti. Kylmän viiman pureutuessa niihin kuuluisiin luihin ja ytimiin on katse nostettava ylös liian lyhyeksi jääneestä tikkilistasta, ja myönnettävä itselleen, että elämässä on turha hätäillä. Sama pätee niin moneen muuhunkin asiaan, kuin pelkästään kiipeilyyn. Ainakin omalla kohdalla sitä on ollut vaikea hyväksyä. Kaikkea ei vain kerkeä tekemään vaikka kuinka haluaisi.
Nyt kun takataskusta löytyy lentoliput Patagoniaan, ja itse reissuunkin on vain muutama viikko, on sopiva hetki paketoida vuoden köysikiipeilyt Suomessa. Pahoittelut jo etukäteen isosta määrästä omakuvia. Idän kalliolla ei monasti ole seurana muita kuin kaukainen kaakkuri ja kiipeilykaveri, mikä tarkoittaa kuvauspuolella jalustalta räpsittyä videota ja siitä otettuja screen shotteja.
Päätin myös valottaa kolmen eri reitin kiipeilykokemusta, jotka olivat tavalla tai toisella kauden parhaimmistoa. Betaa on siis luvassa ainakin pikkiriikkisen, joten skippaa tekstit, jos et halua pilata saittia. Kaikki kuvaillut reitit ovat enemmän tai vähemmän headpoint-tyylisiä, joten luulenkin, että kaikki paitsi reikäpäisimmät saittaajat saavat lukea jutun rauhallisin mielin.
Kausi käyntiin!
Oldies but Goldies (2kp, 7a)
Haukkavuoren yksi harvoista kunnollisista trädilinjoista läpäisee kallion keskiosan seuraten ns. ramppia ja upeita käsihalkeamia. Vuonna 1966 suurinpiirtein sama reitti oli teknottu ylös A3:na ja se sai nimekseen Oldies. Tatu Autio teki ensinousun nykyiseen vapaakiipeilyvariaatioon vuonna 2014, päivittäen reitin 2000-luvulle.
Ensimmäinen köydenpituus on noin 35m ja toinen 15m. Toisen köydenpituuden taisi ensinousta aikanaan Jani Lunnas, antaen nimen Hartsa.
Linja näyttää suorastaan helpolta alhaalta katsottuna, mutta tosiasiassa jyrkkä ja tekninen temppuilu rampilla pääsee yllättämään. Kruksissa tippuminen ei ole älyttömän suotavaa edes kakkoselle. Omalla kohdalla työstelinkin vaikeudet yläköysisooloten ennen lähetystä. Sekin oli operaatio itsessään.
Tatu oli talvella suositellut reitin kiipeämistä, ja käväisinkin kipuamassa sen pois huhtikuun alussa, tehden samalla toistonousun reittiin. Toivottavasti tämä postaus antaa intoa useammalle jampalle reitin kiipeämisestä. Jo toinen kp yksistään on kiipeämisen arvoinen suomi 6/6+!
Straight X edge (6c+)
Erittäin kylmä kevätpäivä Lahniksella Antin kanssa kulminoitui jopa legendaariseen asemaan nousseen Straight X edgen kiipeämiseen. Tarinat kivellä sisään lyödystä peckeristä, tiputustesteistä, puuhun kiinnitetyistä pädeistä ja upeasta kiipeilystä saivat kiinnostuksen heräämään.
Hänkähtävä feissin keskiosa on antoisaa halkemakiipeilyä alun hermopinteen jälkeen, ennen kuin mestarillinen ja ilmava otekiipeily testaa keskittymiskyvyn rajoja. Headpoint-reitti parhaimmillaan. Toki varmasti saitti on mahdollinen.
Kolmen tähden elämys! Kiitokset Tuksulle visiosta!
Sarajärven tie (7a+)
Kauden uljain ensinousu omalta osalta oli ehdottomasti Haukkavuoren lentokenttäsektorin keskihalkeaman kiipeäminen. Tatu ja ilmeisesti monet muutkin ovat kyseistä halkeamaa puhdistelleet aikojen saatossa, mutta ensinousu siltä vielä puuttui.
Alppireissun jälkeen intoa puhkuen puhdistin tusinan verran uusia linjoja sinne tänne, mukaanlukien uudelleen sammaloituneen Haukkavuoren halkeaman. Testasin muuvit halkeamaosuuteen, mikä ei osoittautunut 6c:tä vaikeammaksi. Halkeamaan päästäkseen olisi kiivetävä Boulderliigan ensimmäiset neljä pulttia, mukaanlukien alakruksi, täysi räkki lanteilla.
Jouduin muistaakseni antamaan neljä yrkkää pultatulle alulle, ennen kuin onnistuin kingertämään itseni pikkuruiselle hyllylle, jossa oli mahdollista tyrkätä jammihanskat kouraan. Kai ne kilkkuvat camalotit painoi juuri ratkaisevasti. Hyllyltä linja seuraa katkonaisia diogonaalihalkeamia Bouderliigan vasemmalla puolella. Keskiosa on enemmänkin otekiipeilyä, kuin jammailua. Jyrkkään ja semiliukkaaseen exitrakoon päästäkseen pitää vielä tasapainoilla muutama herkkä släbimuuvi, jotka ovat mielestäni linjan parasta antia. Piissit jäävät monessa kohtaa aika kauas alas, mikä tuo luonnetta reittiin entisestään. Linja päättyy Boulderliigan ankkurille, noin 35 metriä maanpinnan yläpuolella.
Kuvia linjasta ei valitettavasti ole, mutta Saimaaseen laskeva aurinko toimikkoon fiiliksen nostattajana.
Kesäiset halkeamat!
