FI | ENG
Katariina Rahikainen / 04/02/2013

Siurana

Siurana

Lämmin untsikka, tarpeeksi pitkä köysi, motivaatio kohdillaan. Säätiedotus, joka näyttää siltä että vilukissakin pärjää sen untsikan kanssa. Kaverin kämppä, joka on varustettu polttopuilla ja vierashuoneella. Kaltseja lähellä niin paljon, että edes murto-osalla ei ehdi kolmen viikon aikana käymään. Hyvää kiipeilyseuraa, leipomoherkkuja ja kahvia. Niistä on hyvä loma tehty.

Siuranassa on kiivettävää jos vaikka minkä tasoiselle kiipeilijälle. Fakta on kuitenkin se, että jos haluaa kiivetä enemmänkin niitä hienoja reittejä, niin silloin pitää kyllä aika tasainen ainakin 7a:n taso olla. Tai sitten vaan nauttia niistä mukamas ei-niin-hienoista helpommista reiteistä. Joukosta saattaa löytyä jokunen kutosen vaikeustason helmi, mutta väittäisin, että ne hienoimmat lähtevät siitä seiskasta ylöspäin. Joku tosin väitti mulle, että Siuranaan ei kannata mennä ellei keskity niihin kasin reitteihin (tai vaikeempiin; Siuranasta löytyy tietääkseni viisi 9a:ta). Bullshit, sanon minä. Joten siis voi olla, että jonkun muun mielestä ne seiskan reitit ei oo mistään kotoisin… Aika moni (suomalainen) myös haukkui paikan kiipeilyä. Jos tekninen kiipeily pienillä otteilla, vertillä tai lievästi hänkillä ei nappaa niin se ei sitten nappaa. Tai jos pitää vaan sellaisesta missä pumpunsietokyky on se määräävä tekijä niin Espanjasta löytyy paljon sellaistakin.

Itse kuitenkin tykkäsin tosi paljon alueesta ja sen kiipeilystä. Tietty jutussa on aina toinenkin puoli – kyseinen kiipeily sattui sopimaan mulle hyvin, joten miksi ei pitäisi siitä missä tuntee olevansa hyvä? Positiivisena yllätyksenä alueista oli Arbolí, jossa olisi pitänyt ehkä viettää useampikin päivä. Hassua tarinassa on se, että asustimme Arbolíssa… Mutta jotenkaan sitä ei tajunnut että sielläkin on ihan oikeesti paljon niitä hienoja reittejä. Arbolíssa jäi myös hampaankoloon yksi 7c+:n reitti, joka oli ihan käden ulottuvilla tokalla yrkällä mutta ei sitten kuitenkaan… Mutta niin kuin joku mulle joskus sanoi: ”Jos aikoo mennä jonnekin takaisin, sinne pitää jäädä jotain mitä odottaa”.

Ben Markham

Kolmen viikon aikana tuli kiivettyä ihan kivasti metrejäkin, kun ei jäänyt projektoimaan. Paljon enemmänkin voisi ehtiä – kiipeilyparini kanssa kun ei olla niitä nopeimpia. Ja mä kiipeän yleensä tosi hitaasti – se on yksi asia, mitä mun pitäisi yrittää parantaa tänä vuonna. Siis kiipeämällä nopeampaa, ei hitaampaa. (Niin… Pitäisi on vaarallinen sana; mun on pitänyt opetella soittaa mm. huuliharppua monta vuotta, tai vetää yhden käden leuka… Onneksi niistä voi nähdä märkiä unia.)

Ben Markham

Se, että pääosin kiipeää vain onsaitteja tai tokalla yrkällä reittejä oli mulle uusi kokemus. Usein tykkään jäädä projektoimaan yhtä reittiä, mutta tällä reissulla oli niin paljon nähtävää niin ei ois kyllä malttanutkaan. Tietty sekin, että varmistaja tokaisee ”mä en sitten varmista sua viittä päivää yhdellä reitillä” on voinut vaikuttaa asiaan ;). Yhteensä tuli kiivettyä yli 50 reittiä, joista yli 40 oli seiskan tasoisia. Yrityksiä tuli toki enemmän, koska kaikkea ei kuitenkaan päässyt ekalla yrkällä. Omaa onsight-tasoa tuli myös nostettua 7c:hen, vaikkakin näin jälkeenpäin väitän että kyseinen reitti hyvin softi olikin. Mutta jostainhan sitä pitää aina greidin nostaminen aloittaa.

Kiipesin myös elämäni tähän asti pisimmän reitin (joka ehkä jääneekin pisimmäksi), 60 metrin pituisen 7b+:n, Camino del Ray:n Montsantissa. Huh. Jossain 40-45 metrin kohdalla pysyin kaltsissa kiinni vain jollain pyhällä hengellä – totesin että ei hitto, tästä ei kyllä klipata, nyt täytyy vaan mennä ylöspäin ja unohtaa naaman edessä välkkyvä pultti (pultin välitkin tuntui joskus aika pitkiltä kyseisellä reitillä…). Sain itseni jotenkuten rehattua ylöspäin jollakin ihan sekavalla vasemman keskisormen poketilla jonka jossain vaiheessa muutin underiksi, muistaakseni – ja löysin ylempää otteen, josta pystyi klippaamaan. Ja siitä edespäin jos jossain pysty lepäämään edes vähän, se oli otettava – jo yksi muuvi ”levon” jälkeen sai niin järkyttävän pumpun palaamaan että teki mieli itkeä. Ankkuria klipatessa oli myös hieman jännät paikat. Jatkon sain siihen vaikeuksitta, mutta sitten tajusin että oon niin pumpussa että en voi ainakaan näiltä otteilta päästää kumpaakaan kättä irti niin pitkäksi aikaa, että saisin jo painavalta tuntuvan köyden vielä klipattua siihen. Pienen steppailun jälkeen sitten löytyi sellainen ote, mistä tuntui pystyvän pitää klippauksen ajan kiinni. Jes, voittajafiilis! 😎

Montsantin greidit tuntuivat hieman softemmilta kuin Siuranassa – toki kiipeilykin on aika erilaista. Montsantissa on poketteja ja hieman erilaista kestävyyttä pitää olla – poketeissa voi tavallaan levätä, joo, mutta jotenkaan lepo ei oo ikinä niin täydellistä ja ainakin ekana päivänä itestä tuntui että koko ajan oli sellainen kasvava väsymyksen tunne käsissä. Eri mieltä olisin kuitenkin Montsantin topon kanssa, jossa sanottiin kiipeilyn vaativan vaan poketeista vetämistä; forkkujen pumpunsietokykyä. Mutta kyllä mun mielestä siellä tekniikkaakin tarvittiin!

Katariina Rahikainen

Margalefissa käytiin myös yhden päivän ajan, mutta sieltä ei suoraan sanottuna jäänyt ihan hirveän hyvä fiilis. Jengiä oli kuin pipoa, reiteille sai jonottaa eikä ne reititkään nyt niin ihmeellisiä olleet. Kiipeilykin olisi vaatinut hieman totuttelua ja ehkä enemmän jotain bouldermaista otetta – tai ei sellaista varmistelukiipeilyä niin kuin usein valitettavasti harrastan (joka usein koituu myös turmiokseni).

Hienoimmat reitit, jotka reissussa kiipesin olivat (ja top 3 tummennetulla):

Lo deje to blanco, 7a, Siuranella Est / Siurana

Pa ella y pa los guiris, 7a+, El Falcó, Arbolí

Llet de boja, 7a+, Espero Primavera, Siurana

Nameless (nr. 24), 7b, Raco de Missa / Montsant (tästä oli kuva yllä)

Berrio Cabrero, 7b+, Siuranella Centre / Siurana

Papagóra, 7b+, Espero Primavera / Siurana

Camino del Ray, 7b+, Raco de Missa / Montsant

El Marginao, 7c, El Dard / Arbolí


Katariina Rahikainen

Katariina Rahikainen on nykyisin Australiassa asuva sporttikiipeilijä, joka välillä saattaa hairahtua joko boulderoimaan tai jopa tradittelemään. Australian lisäksi Katalla on huikeasti kokemusta kallioista ympäri maailmaa, etenkin Kiinasta ja Thaimaasta, suomikaltseja unohtamatta. Katalla on huikea tikkilista, hän on fläshännyt 8a:n ja redpointannut useita 8a+:sia.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit