Tulin Ausseihin reilu pari vuotta sitten, ja ihan alkuviikkoina näin kiipeilytotoksen Mount Coolumista. Siitä lähtien takaraivossa on ollut että sinne pitää päästä! Jotenkin tetriksen muotoiset palikat kalliossa toivat mieleen lapsuuden – ja mieli halasi noille blokeille jopa enemmän kuin Grampianseille.
Viime kuussa toinen puoliskoni (ja usein myös pääasiallinen kiipeilyparini) sanoi, että edessä on yllätystyökeikka Brisbaneen. (Brisbane, 2 miljoonan asukkaan kaupunkin on Mount Coolumin lähin ”iso” kaupunki, ellei Sunshine Coastia lasketa – siellä asukkaita on vähän Espoota enemmän). Ja että hän aikoo mennä viikonloppuna Mount Coolumille kiipeemään. MITÄH!?!?!? Reilut kaksi vuotta olen sanonut suoraan, vihjaillut, ja kysellyt että milloinkas mennään Mount Coolumille kiipeemään tetrispalikoita. Ja nyt tyyppi aikoo mennä sinne ilman mua?!?!? Ei kuule onnistu!!! Huutelin Facebookissa että kiinnostaisko ketään pieni ex tempore road trippi jotta myös arkipäivinä olisi kiipeilyseuraa kun puolisko olisi töissä. Kukaan ei ilmoittautunut, ja ne keneltä tajusin kysyä olivat töissä (näitä tohtoriksi opiskelevan etuoikeuksia kun on tehdä aikataulut omien mieltymystensä pohjalta..).
Kohti Brisbanea
Ei muuta kuin kamat autoon, ja nokka kohti Brisbanea. Sellainen 950 km edessä. Parin tunnin päästä oli pakko jo pysähtyä ottaa torkut – oli hieman hämmentävää olla pysähtyä valtatien pysähdyspaikalle kun kanat juoksee vastaan. Häh?!?! Mistä ne oikeen tuli???
Matka sujui muuten kuitenkin rattoisasti ja jostain syystä tuntui paljon lyhyemmälle kuin Grampianseille ajo. Ihan Brisbaneen asti en yhdellä setillä ajanut – kätevää, kun auto toimi myös nukkumapaikkana. Pysähdyin parisataa kilometriä ennen Brisbanea, pikkuisessa koiraystävällisessä surffikylässä Brunswick Heads. Seuraavana aamuna oli kyllä niin kliseistä lomaelämää että huh huh… Ekaks käppäilin vähän rantsussa – ei ollu paljon populaa.
Sitten vedin tunnin joogasetin uimavalvontatornin vieressä nurtsilla.
Ja aamupalaa rannan parkkiksella keittäessä bush turkey tuli kans osingoille.
Ja sit kävin vielä vähän surffaa (tai noh, ainakin yritin). Läpsyttelin takas surffikaupalle sandaaleissa ja kukkamekossa ja oli kyllä sellanen lomafiilis että huh!
Ehdin siinä välissä vielä vähän hoitaa yliopistovelvollisuuksiakin – jotain bonusta kun herää kuudelta. Iltapäivällä kävin noukkii Benin kyytiin Brisbanesta, ja suunnattiin Mount Coolumille. JESSSSS!!!!
Kiipeily Coolumilla oli just sellaista mitä odotin! Isoja muuveja 3D-tyylillä, kneebaareja kneebarin jälkeen, ja huippuja muotoja… Kääks!!!! Haluun mennä heti uudelleen!
Reissun aikana tuli myös heräteltyä niitä vähän uinahtaneita fiiliksiä, miksi kiipeily on niin siisti elämäntapa!!! Eli ne uudet ihmiset, joita matkan varrella tapaa – ja joille jakaa tai jolta saa hyvää kiipeily/matkustus/lähestyskarmaa. Viikon aikana kiipesin huipun paikallisen tyypin Carrien kanssa, joka vei mut päiväks Sliderille kiipee vähän erityylistä kaltsia kuin Coolum.
Sitten vielä noukittiin randomisti tanskalaisen Benjamin matkaan Brisbanesta (joka seuras meitä Blue Mountainsille asti ja asuu nyt siellä meidän kavereiden luona vuokralla).
Tuli mukaan muutama hyvä tikkikin! Coolumin 28:t (7c+) tuntui vähän helpommilta kuin Blueysin vastaavat, ja molemmat mitä koitin (Gasoline Rainbow ja Spoonman) lähti mukaan kolmannella tyyppauksella. Gasoline Rainbow oli kyllä muutenkin ihan huikean hieno reitti ja paras koittamistani – plussaa vielä ekasta köydenpituudesta (vaikeustasoa 21 muistaakseni), joka oikeastaan vain lisäsi reitin hienoutta.
Vikoina päivinä koitin hienoa ja tosi voimallista 29:ä (8a), joka jäi itseltä senttiä vaille vajaaks mutta hauskaa ainakin oli! Onneks Ben hoiti tiimisendin siitä meille.
Näin myös luonnossa ensimmäiset valaani!!! Mikä fiilis nähdä vettä ruiskuttavan merestä ja sitten ison pyrstön heilahtavan takasin. HUH! Niistä ei tullut kyllä kuvaa, sen verran kaukana olivat hahah.
Ja tässä väristyksiä tuottava kuva raskaana olevasta Wolf Spideristä. YÄK!!!!
Seuraavaa reissua Coolumille odottaessa – toivottavasti siihen ei mene yli kahta vuotta!
Ekstraksi vielä: kakkatarina. Jos kakkatarinat ei ole sun genreä, parasta jättää lukematta. Ei kuitenkaan sisällä kuvia.
Sunnuntaina vein Benin takaisin Brisbaneen, ja vietin seuraavan viikon Mount Coolumilla ja sen lähistöllä kiiveten, auton toimien majapaikkana. Välillä istuin kirjastossa hoitamassa velvollisuuksia. Kävin seuraavana perjantaina taas hakemassa Benin Brisbanesta, ja päätettiin nukkua autossa Nudgee Beach nimisellä rannalla lähellä Brisbanea. Autossa nukkuminen ei aina ole kovin suotavaa, varsinkin koulujen loma-aikaan – ja paikallistiedon mukaan tuolla saataisiin olla ainakin poliiseilta rauhassa. Aamulla voitaisiin sitten jatkaa matkaa kohti Coolumia, jonne Brisbanesta ajoin vähän alle puolessatoista tunnissa. Parkattiin vähän rauhaisemmalle alueelle ei ihan yleisien vessojen viereen, jotka kuitenkin laitettaisiin kiinni yöksi – ja eipä ollut katuvaloja häikäisemässä unta. Lenkkipolut oli kuitenkin ihan vieressä, joten odotettiin että pitkään tuskin nukkua saataisiin.
Aamulla heräilin siinä kuuden pintaan, ja katselin ulos että jahas, alkaa olla valoista. Eipä ollut kuitenkaan kiire mihinkään – kunnes yhtäkkiä iski ihan hirveä vatsanväänne ja että nyt tulee tavaraa ulos kyllä ihan just heti. (Autossa nukkuessa ruokahygienia ei aina ole ihan niin justiinsa…) Paniikissa mietin että hyppäänkö auton rattiin ja ajan niille vessoille jotka oli about puolen kilsan päässä – lapiokin kun oli jossain penkkien alla. Ei hitto, mutta vessat ei ehkä oo vielä auki – ja sitten oon pulassa jos ei kun siellä ei ollut puskaa sen vertaa mitä siellä missä nukuttiin; ja penkkien järjestelyynkin menisi aikaan ja nyt sitä ei kyllä ollut yhtään minuuttia enempää. Vetäisin hupparin päälle ja vessapaperirullan mukaan, ja ryntäsin etsimään vähän jotain suojaisampaa paikkaa. Lenkkipolkuja oli vähän joka suunnassa, ja maakin jotenkin vetistä kun rannan lähellä oltiin. Bongasin kuitenkin ison puun, jonka takana saisin jonkinasteista suojaa ainakin paikalle ajavilta autoilta – toivoin vain ettei joku lenkkeilijä satu juuri menemään ohi. Hätä ei lue lakia… Sandaalilla koitin raapia vähän jotain kuopankaltaista, mutta ripulipaska ei ollut odottamassa yhtään kauempaa, hyvä kun sain housut alas vedettyä… Sellainen perus hikitärinä siis päällä, ja vihreänruskea tuore (erittäin suuri) lehmänpaskakeko syntyi Nudgee beachin ison puun juureen. Tavoittelin siinä sitten vessapaperirullaa joka jotenkin oli päätynyt taakseni…
… ja kuin hidastetussa filmissä näen kuinka upouusi luurini joka oli piilosilla hupparin taskussa, liukuu sieltä pysähtymättömästi kohti tuoretta, vetistä luomustani. AAAAAAAA!!!! FAIL.
Jotain plussaa sentään – upouusi luuri on myös vedenkestävä, joten ainakin suurimmat kakkapartikkelit sain siitä pois pestyä…
Autolle palatessani keski-ikäinen pariskunta ja heidän dalmatialaisensa saapui luomukseni suunnalta (joka oli lähes lenkkipolun vieressä – hätä ei lukenut lakia). Jäin miettimään, että olikohan (tuokin) koira perso tuoreille jätöksille – vai kenties alkeellinen peittelemisyritykseni (sen mitä nyt jätöksiään voi peittää ilman kunnollista kuoppaa) hämmensi koiran hajuaistia sen verran että gourmet-aamiainen jäi jollekin toiselle epäonniselle koiranomistajalle?
Pahoitteluni paikallisille koiran omistaville lenkkeilijöille – mutta niinkuin sanoin, hätä ei lue lakia…
