Japani on länsimaiselle erikoinen ja outo kulttuuri. Sinne matkustava seisoo suu auki kaiken erikoisen ja kummallisen edessä. Omituista kylläkin, tänä vuonna ensimmäistä kertaa en matkannut jonnekin erikoiseen kulttuuriin, vaan lumen pariin. Japanista oli tullut ”vain” yksi niistä paikoista, jonne mennään nauttimaan lumesta.
Nyt kaikki miespuoliset ihmiset kuulolle. Sain kerran hyvän opin yhdeltä läheiseltä tutulta. Mikäli mielii hankkia yhteisen harrastuksen oman mielitiettynsä kanssa, on olosuhteet oltava kohdallaan heti alusta alkaen, tai hyvin todennäköisesti tämä merkittävä puolisko ei koskaan tule ymmärtämään harrastuksen tai asian hyviä puolia. Oli kyseessä retkeily luonnossa tai veneily saaristossa. Samaa asiaa on hyvä soveltaa puuterilaskemisessa.
Vuosia maailman mäkiä kiertäneenä olen hyvin tietoinen lumen laadusta, sehän meitä ajaa jatkuvasti esimerkiksi Japaniin. Se kuinka laatu vaihtelee paikoittain ja parhaasta lumesta on helpompi nauttia ja sen laadun avulla on hyvin paljon helpompi oppia puuteilaskun salat.
Alpit ovat lähellä ja niin on Norjakin, mutta oppimisen kannalta lumen tasalaatuisuus on suuri asia. Tämä asia mielessäni ehdotinkin puuterilaskusta kiinnostuneelle puolisolleni, että miten olisi pieni ekskursio kohti nousevan auringon maata. Muutaman randoretken yhdessä tehneenä tiesin, että olosuhteiden ollessa kohdallaan matkakumppanini ja puolisoni oppimiskäyrä olisi pikaisen nousujohteinen.
Välineet hankittiin ja matkalle lähdettiin. Lumen odotus oli korkealla, vaikka huono alkutalvi vaivasikin kaikkia muita paikkoja maailmassa paitsi Brittiläistä Columbiaa. Aikaa oppia pyydan salat oli kaksi ja puoli viikkoa ja siihen päälle tutustuminen Japanin suurimpaan kaupunkiin Tokioon. Ei siis lainkaan huono suunnitelma edes omasta mielestäni.
Paikalle päästyämme olosuhteet osoittivat karut puolensa. Lunta edellisvuoteen verrattuna oli 5 metriä vähemmän. Se taas pusikkoisessa japanilaisessa metsässä tuo omat vaikeudet. Tilaa käännösten tekemiseen ja pyydalaskemisen oppimiselle ei ollut läheskään yhtä lailla kuin hyvälumisena vuotena. Hissihiihto oli varjo menneestä ja jopa itselleni kaikki tutut metsät näyttäytyivät täysin uudessa valossa. Niinpä kaikki tila, missä oli helppo hiihtää, täyttyi laskijoista, ja lumi oli hiihdettyä alta aikayksikön. Oli aika ottaa suunnitelma B käyttöön.
Haikkaamalla lähimaastoissa sai olla kohtuullisen rauhassa. Maiseman hiljaisuus ja hyvän lumen löytyminen riemastuttivat. Ainoa ongelma alkuun olikin, että oppiakseen laskemaan jouduimme hiihtämään aukkojen sijaan tiheässä metsässä. Vasta-alkajalle tällainen aiheuttaa ongelmia ja pelkoja. Kuinka nähdä tila puiden välissä ja laskea sitä, kun ajatukset täyttää puihin törmääminen. Tilan näkemistä on hyvä opettaa ja ehkä ensin muutaman kerran laskea jäljet opetettavalle. Näin syntyy ymmärrys käännösten tekemispaikoista.
Ei mennyt aikaakaan kun rytmi ja ymmärrys lumesta täyttivät naiseni tajunnan. Olin todella yllättynyt miten nopeasti Martina löysi metsästä omat reitit ja uskalluksen ottaa vauhtia. Vauhti onkin yksi avainasioista puuterilaskemisessa. Moni laskeekin liian hitaasti ja silloin käännösten tekeminen on työlästä ja väkinäistä, sen kevyen ja helpon sijaan. Olettamukseni siitä, että hyvät olosuhteet edesauttavat tuhannesti onnistumisen ja poltteen syttymisen tunnetta olivat osoittautuneet oikeiksi.
Jos olet harkinnut puolisosi vihkimistä pyydalaskun pariin, niin voin todellakin suositella käyttämään muutama sata ekstraa matkaa varten ja valita tasa- ja hyvälaatuinen lumi halvemman ja lähempänä sijaitsevan kohteen sijaan. Seuraava matka voikin sitten suuntautua jonnekin vaikeamman lumen pariin, sillä on hyvin todennäköistä että puuterilaskutekniikka on jo opittu ja vaikemmastakin lumestakin voi nauttia. Näin kävi omalla kohdalla.
Lopuksi vielä fiilistelyjä omalta osalta tämän reissun antimista
