Täytyy myöntää, että olen mukavuusalueen kiipeilijä. Ei ehkä sinällään jos miettii urheilun näkökulmasta – tykkään rääkätä itseäni fyysisesti ja laittaa kroppaani äärirajoille verenmaku suussa. Siihen se extreme-puoli kohdallani sitten jääkin.
Jos esimerkiksi boulderoinnista ulkona on kulunut hetki, niin kestää kyllä tovin ennenkuin pääkoppa suostuu tekemään mitään yli puoli metriä maanpinnan yläpuolella. Ehkä multipitcheissä on jotain samaa – pää ei vaan ole tottunut siihen, että yhtäkkiä ollaankin paljon korkeammalla. Varsinkin se ajatus, että varmistaja on kiinni jossain pisteessä, joka voi helpommin johtaa liidaajan staattisempaan pysähdykseen jos hän putoaa. Puhumattakaan irtokivistä ja exposuresta…!
Jokatapauksessa, kerrankin oli itseasiassa oma ideani että hei, mennään kiipeämään multipitchi! Joo, hei hyvä idea – hauislihaksen kiinnityskohta vähän venähti keivillä, ja pitää ottaa rennosti. Tämä tapahtui itseasiassa jo pari kuukautta sitten (sen jälkeen toinen olkapääkin on vähän jo kenkkuillut – kirjoitan olkapäävaivoista lisää ehkä myöhemmin). Multipitchihän olisi nautinnollista ja hauskaa, kun kiivettäisiin jotain helppoa… Niinhän sitä luulisi.
Täällä Blue Mountainsilla multipitcheille pitää yleensä laskeutua, ja sieltä kiivetään pois. Ben valitsi ekaksi (köh) multipitchiksi kolmen pitchin Fat Yakin, 22 (eli jotain 6c/+ tasoa).
Virhe nro 1: Kata haluaa itsensä laskettavan eka (kiipeilyparini Ben laski mut seuraavalle ankkurille yhtä köyttä pitkin; mutta hänen olisi pitänyt päästä vielä perille ja molempien köysien olisi siksi pitänyt yltää alas saakka). Noh, iloisesti annoin laskea itseni ankkurin ohitse tuntemattomalle maaperälle, siellä kun oli kuitenkin suuren suuri hylly jossa pystyi kävelemään… Sitten totesin vain että jahas, eihän täällä ole pultteja, ankkureita tai mitään! Alkoi jännittämään… Sitten tajusin että eihän tässä oo kuin yksi vaihtoehto, kun ei meillä mitään trädikamaakaan mukana ollut. ”Otapa kuule mut takaisin varmistukseen, taisin tulla ankkurin ohi… Kun ei toi toinen köysi oo edes täällä maassa asti… Kiipeän tuota ränniä pitkin takaisin ylöspäin kunnes pääsen sille ankkurille…” Noo, tuli ehkä kuitenkin yläköysiFA ;).
Virhe nro 2: Kata haluaa kiivetä auringossa. Kesä oli vasta aluillaan mutta auringossa kiipeäminen EI ole suositeltavaa edes syyskuussa, kun mittari näyttää pariakymmentä. Jalat oli kipeät kiipeilytossuissa jo ekan pitchin aikaan… Ja hiki virtasi!
Virhe nro 3: Suunnitellaan isosti. ”Kiivetään eka tää multipitchi, ja sen jälkeen sitten tää”. Hmm, jos kiipeilyvauhti on hieman hitaampaa kuin suunniteltu ja multipitchi aiheuttaa väsymystä jota ei normikiipeilypäivänä tule, toppiin päästyään ei auttanut kuin todeta että nyt on liian myöhä kiivetä mitään muuta multipitchiä. Sitten kun väsyttää ja laiskottaa, niin ei auta muuta kuin mennä kahville…
Hmm, voi olla että seuraava multipitsi kiivetään taas vuoden päästä – mieluummin käyn ehkä jopa luolailemassa ja pysyttelen mukavuusalueellani turvallisessa sporttikiipeilyssä ;). Pelottaa paljon vähemmän!
