FI | ENG
Juho Knuuttila / 28/06/2017

Mt. Hunter – seireenin kutsu

Mt. Hunterin huipun rauhallinen tyyneys vaihtui länsiharjanteen railojen ja lumilippojen ohi navigoimiseen Central Alaska Rangen silmänkantamattomiin ulottuvien vuorien värjäytyessä oranssiin. Tummat suomaat näyttivät liittyvän saumattomasti kiemurteleviin jäävirtoihin, joiden laitoja graniittiseinät ja valtavat lumijättiläiset reunustivat. Ympäristön avaruus mykisti. Grison-Tedeschin (aka Ranskalaisten reitin) 6. onnistunut nousu mielessä etenimme nyt meille tuntemattomaan maastoon vuoren toiselle puolelle. Ilta oli kuin suoraan parhaimmankin sivellinmestarin merkkiteoksesta. Se oli muuttuva mustemmaksi ja luontaansalyövemmäksi äärimmäisen nopeasti. Kontrasti tuli olemaan valtava.

Mt. Hunter pohjoisseinineen Juhan takana.
Mt. Hunter pohjoisseinineen Juhan takana.

Alaskan “The Nose”

Mt. Hunterin (4442m) North Buttressia ihaillaan lähietäisyydeltä Kahiltnan perusleiristä, johon lähes kaikki alueen isompia huippuja kiipeävät lennätetään taitavien puskapilottien avulla Talkeetnasta. Jäänorojen ja kalliolaikkujen täplittämä jyrkkä seinä naulitsee katseen, eikä päästä otteestaan helpolla. Joka vuosi useita tiimejä saapuu yrittämään klassista Bibler-Klewiniä, joka myös Moonflowerina tunnetaan. Seinän ensinousun reitti yhdistelee mielikuvituksellisesti jäänoroja pendulumien ja haastavien mikstaosuuksien avulla. Tekninen kiipeily seinän reiteillä päättyy ns. Cornice biville, jolta suurin osa laskeutuu 1200m osuuden takaisin reunarailolle. Mt. Hunterin huipulle on kuitenkin Cornice biviltä vielä 600m haastavaa vuorikiipeilyä jäljellä. Vain aniharva yritys päättyy vuoren laelle.Vuoren rakenne on muutenkin erittäin haastava. Helppoja reittejä ei ole.

 

Olen samaa mieltä seudulla vuosia kiivenneen Colin Haleyn kanssa, että vain huiputukset lasketaan. Herra itse on kiivennyt toppiin asti vain kaksi kertaa lukemattomista yrityksistä huolimatta. Viimeisimpänä tänä kautena tehty soolo Deprivationin variaatiota pitkin.

Wall of Shadows, Cartwright Conection ja Bibler-Klewin ovat reittien nimiä, jotka nousevat pintaan seinää tutkiessa, mutta silti Grison-Tedeschi (6, 2000m) on monen mielestä se vaikuttavin linja. Vuonna 1984 Yves Tedeschin ja Benois Grisonin ensinousema reitti ei saanut toistoa ennen vuotta 2007, jolloin Andy Houseman ja Jon Bracey onnistuivat samassa. Kolmannesta noususta ei meillä ole tietoa, mutta neljännen tekivät Colin Haley ja Bjorn Eivind-Årtun vuonna 2009 ja viidennen Kurt Ross J.D Merritt´n kanssa vuonna 2015.

Alueen hyvin tunteva Mark Westman pitää ranskalaisten reittiä yhtenä seinän vaativimmista. Linjan iso acces-kuluaari avaa tien ylemmille jääkentille ja lopulta suoraan headwall´n alle, jonka muut reitit kiertävät kaukaa. Huonon kelin tullen laskeutuminen olisi hankaa, kaiken lumen ohjautuessa kuluaariin. Meitä linja houkutteli kaikken eniten. Saisimme seikkailun jota Bibler-Klewnillä jonottelevat saisivat hakemalla hakea valmiita hakunpaikkoja huukkaillessa. Seuraisimme valokuvaan piirrettyä viivaa tietäen reitin vaikeudesta ainoastaan sen, että vain viisi tiimiä ennen meitä on onnistunut selvittämään tiensä huipulle. Ei olisi greidejä joita tuijotella, vain oma kriittinen katse tummanpuhuvan jätin alla saisi riittää arvioimaan pystyisimmekö kiipeämään linjan. Alaskan seireenin kutsu oli voimakas.

Grison-Tedeschi, Mt. Hunter.
Grison-Tedeschi, Mt. Hunter.
Grison-Tedeschi, Mt. Hunter.
Grison-Tedeschi, Mt. Hunter.

 

 

 

Seinän varjoissa

Viikko Kahiltna BC:n saapumisesta ylitimme sokerisen reunarailon jo toista kertaa. Olimme kääntyneet ympäri 300 metriä railon yläpuolelta kaksi päivää aikaisemmin. Nyt vauhti ja kunto tuntuivat vastaavan edessä odottaviin haasteisiin, kun kiipesimme simulina samat metrit puolta lyhyemmässä ajassa kuluaarin kaventuman alkuun.

Juha lähestyy kuluaarin jyrkempiä osia.
Juha lähestyy kuluaarin jyrkempiä osia.



Olosuhteet olivat erinomaiset. Neve ja mukava jää vuorottelivat kulman jyrkentyessä. Välillä rööri sylki niskaan lumiryöpyn muistuttaen vauhdin tärkeydestä. Päivän lämmetessä haluaisimme olla kaukana seinien syleilystä. Kuru muistutti huomattavasti Taculin Supercouloiria, mutta oli tunnelmaltaan paljon ahdistavampi. Kaksi jyrkkää köydenpituutta johdatti lumiharjanteelle seitsemännen tunnin kohdalla. Lämmin juomakin maistui paremmalta kun olimme aikataulussa. Alle tunnin keittelyhetki teki hyvää ja antoi voimia seuraavalle osuudelle.

Juha tulossa keittelypaikalle.
Juha tulossa keittelypaikalle.



Muinainen, kivikova jää tarjoili esimakua siitä mitä oli tulossa. Rautoja ja hakkuja sai takomalla takoa, eivätkä ne siltikään meinanneet upota jäähän. Pohkeet olivat ilmiliekeissä jo muutaman metrin jälkeen ständiltä lähdettyä. Juha liidasi ruuvien loppumisen uhalla Black bandin läpi johtavan herkän köydenpituuden. Baugen-graniitia koristanut metrin leveä esteettinen jäänoro oli vaikuttava näky ja liidi Juhalta.

Juha kiipää varovasti seinän alaosan kruksia. Hutilyöntejä ei sallittu.
Juha kiipää varovasti seinän alaosan kruksia. Hutilyöntejä ei sallittu.



Hidastunut vauhti alkoi näkyä seuraavilla pitkillä traverseilla. Headwall ei tuntunut lähestyvän, vaikka auringonlaskun värit heijastuivat jo meidät syleilyynsä ottaneista pilvistä. Ainut suunta oli ylöspäin, sillä bivikamoista painoa keränneet reppumme lähtisivät vasta hartioilta teknisen kiipeilyn loputtua. Bivipaikkoja ei aikaisemmin löytyisi seinän jyrkkyyden takia.

Kello lähenteli kymmentä kun lähdin liidaamaan ensimmäistä, koko yön pimeyden vievästä kolmesta köydenpituudesta. Liidivuoro oli nyt kokonaan minulla. Jyrkkiä jääosuuksia ja osittain päällekaatuvia mixtasteppejä sisältynyt kp vei ikuisuuden, sillä kävin myös kurkkaamassa löytyisikö läheisen lumisienimuodostelman alta luola biville. Ei löytynyt. Useita kymmeniä metrejä haastavaa ylös-ja alas kiipeämistä kulutti voimia.

Toiselta kp:lta puuttui jää lähes kokonaan. Slouppaavien otteiden etsiskely puuterilumen alta oli kaukana hauskasta. Karmeinta kiipeilyä aikoihin, vaikka onnistuinkin johdattamaan meidät loivempaan maastoon.

Juha ehdotti siirtymistä takaisin ränniin kolmannella kp:lla. Se näytti parhaalta vaihtoehdolta headwall´n sokkeloisessa labyrintissä. Aivot oli käännetty jo off-asentoon aikoja sitten. Kiipesin mekaanisesti vaikeimpia köydenpituuksia mitä reitillä oli vielä tullut vastaan. Puskeminen on ehkä oikea sana kuvaamaan kiipeilytyyliä.

Aamun valostuessa Juha otti johdon. Silmäluomet lupsuivat ständeillä ja säpsähtelin voimistuvan tuulen osuessa kasvoihin. Kiivetessä aistit olivat tarkkana ja keskittyminen hyväksyttävää, mutta ständeillä odottelu oli pahinta kaikista.

Muinainen jää traverseilla pisti väsyttämään.
Muinainen jää traverseilla pisti väsyttämään.
Jääkenttien välisiä mixtaosuuksia.
Jääkenttien välisiä mixtaosuuksia.
Illan viimeinen kuva pääseinän alta. Vaikea kiipeily alkoi tästä.
Illan viimeinen kuva pääseinän alta. Vaikea kiipeily alkoi tästä.
Headwall!
Headwall!

 

Luolassa

Juha taiteili parin mixtaboulderin päälle seinän yläosassa exittiä etsiessä. Ne avasivatkin tien lumikentälle, ja samalla helpompaan maastoon. Tuuli voimistui ja tuiskutti lunta silmille kiihtyvään tahtiin. Asetimme tehtäväksi lumensulattelupaikan löytämisen mahdollisimman nopeasti. Aamupäivästä löytyi kahden kiven välissä olevan lumiharjanne, jonka takana pääsimme täyttämään pullot, sekä ruokaa kaipaavat vatsamme. Keli huononi nyt entisestään. Juha rupesi vanhana kettuna automaattisesti kaivamaan lumiluolaa. Päätökset kiipeilystä, taktiikasta ja liikkeistä tuntuivat tulevan kuin itsestään. En ainakaan muista, että olisimme keskustelleet päätöksistä suuremmin. Ne vain tapahtuivat.


Seisoin päivän tuulessa ja lumisateessa pienellä lumihyllyllä Juhan kaivaessa luolaa. Aika-ajoin yläkentiltä puhdistuva lumi syöksyi kamojemme päälle, kuin sykkivän sydämmen tahtiin. Hunter pumppasi selkeästi elämäneliksiiriä pohjoisseinänsä jäille, jotta ne kestäisivät vielä hetken kevätkelien lämmetessä.

Illasta luolaan mahtui kaksi äijää makuualustoineen oikein mukavasti. Peitimme luolan suuaukon bivipussilla, joka pysyi paikoillaan jäähakkujen avulla. Ulkona raivoava tuuli olisi muutoin lennättänyt sisään puuterilunta kastellen kaiken yön edellä. Pussi tukki lumentulon ja takasi kunnon unet.

 

Lumiluola "Sauna bivi" valmistumassa.
Lumiluola ”Sauna bivi” valmistumassa.
Luolassa.
Luolassa.

 

Seireenin kutsu

Seuraavana aamuna kömmimme hitaasti liikkeelle vähätuuliseen päivään kello 10 maissa. Huipusta ei uskaltanut edes haaveilla aikaisemmin, mutta nyt Alaskan sääjumalat näyttivät avaavan meille ovensa. Rynnistys huipulle tuntui ainoalta oikealta päätökseltä jo kärsittyjä metrejä ajatellen.

Tuuli oli puhaltanut sataneet lumet pois vyöryherkiltä ylärinteiltä. Seurasimme Cornice biviltä Colinin jälkiä happea haukkoen. Päivä oli kertakaikkisen upea. Toppasimme myöhäisiltapäivästä ja lähdimme samoin tein kompleksisen länsiharjanteen suuntaan.

Railojen, serakkien ja lumilippojen kiertely luonnistui suhteellisen helposti, vaikka ylhäältä päin maaston lukeminen ei ole kaikkein helpointa. Muutaman kerran laskeuduttuamme huomasimme, että vierestä olisi päässyt kävellen. Olosuhteet olivat erinomaiset ja etenemisestä pystyi jopa nauttimaan. Alplenglowkin räjäytti maiseman tulenpunaiseen hehkuun. Ilta oli yksi hienoimpia, joita olimme vuorilla nähneet.

Juha huippupäivän aamuna.
Juha huippupäivän aamuna.
Perinteistä vuorikiipeilyä huipun alla.
Perinteistä vuorikiipeilyä huipun alla.

 

Länsiharjanteelta laskeutumisreitti jatkuisi eteläseinän Ramen-kuluaariin. Lähdin etsiskelemään jäätä abakkoja varten topon kuvausta vastaavasta paikasta Juhan varmistaessa ”Alaskan hip belaylla” harjanteelta. Seuraavat tapahtumat vetivät meidät synkkään myllyynsä. Seireeni oli houkutellut meidät täydellisyydellään ansaansa, eikä sillä ollut aikomustakaan päästää meitä pois valtakunnastaan.

Ison ”whoomp” äänen jälkeen olin liikkeessä. Luisuin isokokoisen laattavyöryn mukana kohti tyhjyyttä. Ehdin jo ajatella lopun tulleen lumimassan seassa seilatessani, kunnes köysi kiristyi. Putosin korkeintaan muutaman metrin, mutta kroppaan iskeytyvä lumimassan paino aiheutti suurimman vedon. En tiennyt mitä ajatella 50cm korkuista lumipenkkaa katsoessani. Riskit olivat realisoitua mitä karmeimmalla tavalla. Vaikka meillä varmistus olikin, ja yritimme toimia mahdollisimman turvallisesti, ei sekään meinannut riittää tällä kertaa. Karu fakta vaan on se, että vuoret ovat vaarallisia. 

Tapahtumaa seuranneet tunnit taistelimme Ramen-kuluaarin pikimustaa synkkyyttä vastaan. Illan kirkkaudesta ei ollut tietoakaan ajatuksien seilatessa nykyhetkestä ikuisuuteen ja takaisin.

Jäätä ei kuluaarista yläosan jälkeen löytynyt. Jouduimme alaskiipeämään useita satoja metrejä 50-asteista lunta vailla köyden tuomaa turvaverkkoa. Päätös kiivetä ilman köysiä tuntui parhaalta, sillä varmituksia ei lumeen saanut, kallionkin ollessa mätää soraa.

Kuluaari johdatti lopulta epämiellyttävään laaksoon, jonka perällä serakkiseinän kumu tahditti pikkulintujen viserryksen kera meille marssitahdin aamuhämärässä. Laakson suun sulkee äärimmäisen vaikeakulkuinen jäävirta, mutta onneksi olimme kuulleet oikotiestä, jonka kautta pääsisimme kiertämään railot. Laakson oikeasta reunasta lähti kuru, jossa laskeuduimme kolme kertaa. Tai minä kolme ja Juha neljä, koska viimeinen rappeli näytti riittävän maahan, mutta päädyinkin killumaan pystysuoran, vettä syöksevän jääputouksen alaosaan, nelisen metriä maasta. Paras ratkaisu oli laskea köydet läpi ja kiivetä maahan. Juha laskeutuikin vielä neljännen kerran.

Kurua riitti vielä alaskiivettäväksi. Alaosan railojen, soran ja mädän lumen sekamelska tarjosi vielä viimeisen haasteen ennen Kahiltnan jäätikkömarssia. ”Älä vaan sano et nautit tästä” Juha huikkasi, kun navigoin reittiä ulos sotkuisimmasta maastosta aikoihin. Vastasin virneellä.

Kahiltna jäätikön laajojen jääkenttien avautuessa pääsimme vihdoinkin kuivattamaan kamoja ja tankkaamaan kunnolla isojen boulderien päällä istuessa. Auringon paahtaessa pelkkä alusasukin tuntui liialta. Annoin katseen lipua pitkin Kahiltnaa. Avaruuden tuntu oli vapauttavaa ahdistavan laskeutumisen jäljiltä.

Perusleiriin oli toki vielä kilometrien matka tasaista tallaamista. Löysimme ahkiojäljen joka kantoi edes jotenkuten infernaalisesta kuumuudesta kärsivällä jäätiköllä. Pientä tuulenvirettäkään ei meille suotu. Yritin perässä tulijana tähdätä tarkkaan Juhan tekemiin jälkiin, jotta en uppoaisi heikon pinnan läpi turhaan kuluttaen energiaa. Mittasuhteiden vääristämässä maastossa perusleiri ei tuntunut lähestyvän koskaan. Heartbreak Hill´n alla taukoa pitäneet Denali-retkeilijät palauttivat maan pinnalle. Parfyymien tuoksu iski nenään pökerryttävästi ja alpinismin intensiivinen taika häipyi hiljalleen. 

Länsiharjanteen väriloistoa. Mt. Foraker taustalla.
Länsiharjanteen väriloistoa. Mt. Foraker taustalla.
Tästä hetkestä alkoi synkkyys.
Tästä hetkestä alkoi synkkyys.
Juha Kahiltna-jäätikön lakeuksien keskellä.
Juha Kahiltna-jäätikön lakeuksien keskellä.

Juho Knuuttila

Juho Knuuttila (s.1995) on nuoresta iästään huolimatta yksi Suomen aktiivisimmista alppikiipeilijöistä. Hän on kiivennyt mm. legendaarisen pohjoisseinätrilogian (Eiger, Matterhorn ja Grandes Jorasses), useita seiskatonnisia Keski-Aasiassa, soolonnut ison liudan Alppien nelitonnisia ja kiivennyt Mt. Hunterin ranskalaisten reitin 6.nousun. Lähivuosina Juho meinaa keskittyä teknisesti haastaviin nousuihin Alpeilla ja maailman suurilla vuorilla, mutta aikaa löytyy myös halkeama- ja mixtakiipeilylle Suomessa.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit