FI | ENG
Samuli Mansikka / 28/06/2013

Makalu ja hankala kausi Nepalin Himalajalla

Ai että, kun aurinko ja lämpö tuntuu mukavalta! Kovin usein luullaan, että pitäisin kylmästä, kun niin hyvin viihdyn vuorilla. Viihdyn kyllä, mutta suoraan sanottuna vihaan kylmää ja palelemista. Se vaan kuuluu lajiin ja sen kanssa on pärjättävä ja opittava elämään.


Taas hujahti yksi kevätkausi Nepalissa. Edellisessä postauksessani oltiin trekkaamassa ja rentoutumassa. Sittemmin tuli vietettyä 45 päivää Makalun-retkellä.

Makalu (8463 m.) on huikean kokoinen kivikasa. Planeetan viidenneksi korkein vuori on ollut suunnitelmissa pitkään, mutta sen korkeus on jossain määrin jännittänyt. Hapen kanssa kiivettäessä korkeudella ei ole merkitystä. Ilman pulloja eteneminen sen sijaan yleensä alkaa korkealla takkuamaan enenevissä määrin ja 250 metrin lisä edelliseen korkeusennätykseen saattaa olla kriittinen. Aikaisemmat pullottomat nousuni ovat olleet enimmillään 8,2 kilsaa. Yhtä kaikki, nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua, että kokemusta ja korkealla touhuamista on sen verran, että alkaa olla edes vähän ymmärrystä korkeasta ilmanalasta, sekä omasta kyvystä sopeutua ja suoriutua happivajeessakin. Sopivasti löytyi porukka, jonka kanssa jakaa logistiikka perusleiriin ja ylläpito siellä.

Trekkiopastusten jälkeen lennettiin Katmandusta Nepalin alamaille Biratnagariin (200 m.), josta edelleen täysi päivä jeepin kyydissä Tumlingtariin. Aikanaan käveleminen alkoi Tumlingtarista, mutta nykyisin Num:iin (1600 m.) pääsee jeepillä. Kyyti on kuoppaista, mutta kuitenkin.

Numista laskeudutaan ensialkuun Barun-jokilaaksoon 900 metriin. Täältä patikoidaan 4200 metristen Kongma La ja Shipton La -solien yli Arun-jäätikölle, josta sivulaaksoa Makalun juurelle 5700 metriin.

Makalun basecamp-trekki on rankka. 70 kilometrillä polut ovat kauttaaltaan huonot ja nousumetrejä kertyi GPS:ään kaikkinensa 8000 m. (vrt Everest BC-trekki 60 km ja nousua 5700 m). Hyvin varhaisessa vaiheessa päätin, että seuraavalla kerralla otan kopterikyydin, jos tämä nyt jostain syystä jää tekemättä.

Trekki ei myöskään ole mielestäni Nepalin kauneimpia. Linnusto tosin oli aivan mieletön ja näinpä peräti viidet tuoreet lumileopardin jäljet!


Beissi ja ekat kierrokset


Nepalissa ei kiivetä ennen puja-seremoniaa. Saavuin beissiin 24.4. ja puja pidettiin 27.4. Olin vielä jonkun verran akklimatisoitunut Island Peakin retkestä ja pystyin siirtymään yläleireihin samantien useampaakin päivää suunnitellen. Tarkoitus oli perustaa ykkösleiri ja kakkonenkin Makalu Lahan. Mukana oli siis kahdet yläleirikamat. Puhutaan ”rotaatioista”. Haaveilin kahden rotaation taktiikasta; ensimmäisellä leirien perustamiset, sekä yöpymiset ykkösessä, että kakkosessa ja toisella huipulle asti. No eihän se mennyt niin.

Reitti ykköseen on helppo ja lyhyt, mutta ensimmäisellä keikalla reppu painoi ja hidasti tahtia. Laitoin ykkösleirini tasaiselle jäätikölle NW-Facen juurelle 6650 metriin. Kaupalliset, opastetut ryhmät käyttivät tätä kakkosenaan.

Seuraavana aamuna heräsin varhain ja toivoin pääseväni Makalu La -solaan pistämään kakkosleiriä pystyyn. Tuuli solassa oli kuitenkin aivan liian voimakas ja painelin iltapäivästä takaisin beissiin.

Toinen kierros lähti vapun jälkeen reippaasti käyntiin ja ykkösleiriin pääsi nyt ilman painavaa reppua neljässä tunnissa. Yö ykkösessä kului kuunnellen ylärinteisiin osuvaa suihkuvirtausta. Voimakas humina jatkui aamupäivänkin ja kertoi, että ylös ei ole pääsyä tälläkään kertaa. Toista kertaa alas ykkösestä beissiin!


Makalu-La, reissun kruksi


Isolla vuorella ei kannattaisi liiemmin säntäilllä ja ottaa jatkuvasti pakkeja. Paras on sen sijaan väijyä perusleirissä ja olla koko ajan lähtövalmiudessa.

Tuuli tyyntyi ja singahdin 4.5. iltapäivällä ykköseen. Seuraavana aamuna sää salli jatkaa leirin yläpuolelle.

Makalun perusreitin vaikein etappi sattuu ykkösen ja kakkosen väliin. Nousua kertyy se perus-800 metriä, mutta kohtalaisen jyrkästi. Jos Lhotsen seinä on 30-asteista, on tämä 40 – 45. Reittiä ei oltu vielä opastetuille ryhmille fiksattu, mutta edellisvuosien jäljiltä jääneet köydet tekivät reitin löytämisestä helppoa. Leirikamojen kantaminen korkealle on nykyaikaisesta kevyestä varustuksesta huolimatta raskasta. Tuuli kiihtyi päivän mittaan ja näkyvyyskin rajoittui lopulta 50 metriin. Tämä oli kuitenkin paras tilaisuus saada leiri pystyyn ja sopeutuminen viimeisteltyä, joten roiskaisin itseni lopulta Makalu La -solaan.

Makalun ja Makalu 2:sen välinen sola on yllättävän samankaltainen maisemiltaan kuin Everestin South Col. Laakealla tasangolla ei muiden telttoja vielä näkynyt, vaikka hetken huonossa näkyvyydessä harhailinkin niitä ja sopivaa leiripaikkaa etsien. Korkeusmittari näytti 7430 metriä, minkä päätin riittävän kakkosleirini paikaksi. Tuiskusta oli kiva päästä Biblerin suojaan, enkä tainnut teltasta poistua tuulen vuoksi ennen kuin aamulla.

Perusleiriin päästyäni tuuli heittäytyi mahdottomaksi. Olipa hyvä että sain sopeutumisohjelmani loppuun nyt, sillä tästä eteenpäin telttapäiviä alkoikin kertyä.



Huippuyritykseen


Laskeuduin kakkosesta beissiin 6.5., minkä jälkeen voimistunut suihkuvirtaus ja lähistöllä vellonut sykloni alkoivat todella haitata suunnitelmia.

Epätoivoiseen yritykseen lähdin kärsimättömänä 15.5. ja pakitin ykkösestä seuraavana aamuna.

19.5. alkoi säämieheni lupailla parempaa ja painelin iltapäivästä ykköseen. Lähes kaikki muutkin tähtäsivät huipulle samalla aikataululla ja oli kiva jutella kanssakiipeilijöiden kanssa leirissä. Tunnelma oli odottava sekä innostunut, ja sää näytti erinomaiselta. Seuraava päivä pysyi niin ikään hyvänä, ja pääsimme porukalla Makalu Lahan auringonpaisteessa.

Makalu La:ssa sain viestiä muuttuneesta sääennusteesta ja lisääntyvästä tuulesta. Tämä oli kuitenkin ainoa mahdollisuutemme ja painelin 21.5. perustamaan kolmosleiriä 7700-7800 metriin. Tässä vaiheessa West Pillaria kiivennyt saksalaisporukka oli liittynyt seuraan luovuttuaan alkuperäisestä reittisuunnitelmastaan.

Valtaosa ryhmistä laittoi nelosleirinsä 7500 metriin. Minä ja saksalaiset laitettiin omamme 7700 metriin. Teltta nopeasti kuntoon ja ryhdyin valmistautumaan seuraavan yön ja aamun huipullenousuun; energiaa koneeseen, pullot täyteen, varusteet taskuihin jne.



Huipulle


Heräsin ensimmäisen kerran iltakymmeneltä. Laiskotti ja torkuin vielä tunnin. On mielestäni tärkeää päästä teltasta liikkelle ilman turhia vatvomisia. Vetäisin yöpalaksi muutaman energiapatukan, puin valjaat ja rensselit, kiskoin Olympus Monsit jalkaan ja ryömin teltasta ulos. Jääraudat jalkoihin, hakku vyölenkkiin ja reittiä merkkaavat bambutikut vyölle.

Ilman reppua kiipeäminen tuntui mahtavalta! Tunsin itseni hyvävointiseksi, kiitos sopeutumisvaiheessa Makalu Lassa vietetyn yön. Sain nopeasti kiinni sherpa-opastetut ryhmät, jotka olivat lähteneet leireistään iltayhdeksältä. Tuuli voimistui, joten porukka pitäytyi tiiviisti kasassa. 8000 metrin paikkeilla aletaan tähdätä ns. ‘French couloiriin’  ja rinne jyrkkenee oleellisesti. Auringonnousun aikaan sherpat pysäyttivät ryhmänsä ja alkoivat samantien huutaa; ”Get down! Turn back! We can’t climb!”. Siis miten niin ei voida kiivetä!? Olin ällistynyt. Sää oli tuulesta huolimatta erinomainen, olimme hyvässä vauhdissa ja huippu oli enää 400 metriä ylempänä. ”We don’t have enough rope!” No niin justiin! Olipa todella ammattimaista!

French Couloir on kohtalaisen jyrkkä, mutta ei mahdoton. Hakeuduimme yhteen saksalaisten kanssa, kun muut kääntyivät alas. Saksalaisten liideri Stephan Siegrist päätti niin ikään jättää reissun sikseen, mutta kolmen muun kanssa pari sanaa vaihdettuamme päätimme jatkaa keskenämme. David Göttler lähti vetämään porukkaa ja sain ihan tosissaan kiivetä pysyäkseni perässä. Pysyinpä kuitenkin ja saimme pian huippuharjanteen ja esihuipunkin näkyviin. Kuvat tosin jäivät ottamatta.

Olin alkuun jännittänyt kuinka pärjäisin näin korkealla vuorella ilman pulloja. Olin kuitenkin paremmassa voinnissa kuin koskaan aiemmin, mikä varmasti liittyi päälle 7400 metrissä vietettyyn yöhön. Aiemmin olen runnonut 6700 metrin sopeutumisilla ja pärjännyt kohtuullisesti.

Esihuippu on terävä, mutta lumi oli erinomaista ja hyvää kiivetä. Saksalaiset katosivat esihuipun taakse ja kohta aloinkin kuulla huipun saavuttamiseen viittaavaa huutoa. Siellähän ne istuivat, korkeimmalla kohdalla!

Makalun huippu on pieni, kapea ja terävä. Nepalin puoli on se loivempi ja Tiibetiin on matkaa jyrkässä ylä-alasuunnassa nelisen kilometriä. Pönkäsin itseni saksalaisten luokse ja vedettiin yläfemmat. Jumankauta, se onnistui ja vieläpä aika helpolla!

Pokkari räsähti ja hajosi, mutta videokamera toimi ja sainpa kymmenen huipulla vietetyn minuutin aikana toista minuuttia ihan pirun laadukasta videomatskua. En tiedä mitä sillä tekee – kamera heiluu ja pyörii holtittomasti. Ei siitä mitään saa. Siitä kuitenkin sain ruutukaappauksilla itselleni huippukuvat. Ehkä arkistoni huonoimmat.

Valokuvaaminen on toissijaista, kuten maisemienkin ihailu. Homma oli hoidettu ja piti lähteä alas. Se hoitui nopeasti ja leiriini päästyäni nukahdin. Painelin vielä samana päivänä Makalu Lahan, mutta olin aivan liian uupunut jatkamaan alemmas, kuten olin toivonut. Seuraavana aamuna kamat kantoon ja ykköseen, josta löysin edellispäivän kiipeilykaverini. Tästä seurasi lisää yläfemmoja ja selkääntaputtelua!

Perusleiristä halusin mahdollisimman pian pois, sillä seuraava reissu puski päälle. Kolmessa päivässä kävelimme Numiin, mistä alkoi paluun seikkailullisin osuus. Monsuuni tuntui alkaneen, mikä Nepalissa tarkoittaa tieverkoston melko totaalista tuhoutumista. Matka maailman huonoimmalla tiellä taittui ensin traktorilla ja lopuksi jeepillä. Noin 40 kilometrin matkaan meni käsittämättömät 10,5 tuntia!

Yhtä kaikki, pääsin Katmanduun ja edelleen kotiin 1.6. perusleirikavereideni vielä patikoidessa jossain Makalun ja Numin välissä.

Huiputuksia taisi Makalulla tänä keväänä kertyä 7, joista yksi ei tosin tullut koskaan alas. Kiipeilijöitä vuorella oli noin 50 (mukaan lukien sherpat), eli onnistumisprosentti jäi kohtalaisen alhaiseksi verrattuna esim. Everestin päälle 600 huiputukseen (reilu puolet yrittäjistä?).


Kesäsuunnitelmia


Tarkoitus oli juhannuksen jälkeen lähteä Pakistaniin Gasherbrum 1:lle. Lähtöä edeltävänä päivänä lahdattiin perusleirillinen kiipeilijöitä Nanga Parbatilla, mikä kieltämättä hieman laski fiiliksiä. Etenkin kun matkaa alettiin suunnitella ensi alkuun juurikin kyseiselle vuorelle. Maan turvallisuustilanne voi tietenkin nyt olla jo ihan toinen ja kaudesta saattaa tulla hyväkin.

Joka tapauksessa suunnitelmia muutettiin ja varasin nyt lennot Peruun. Cordillera Blanca on upeaa seutua. Suoraan sanottuna voi tehdä hyvää päästä välillä kiipeämäänkin korkeassa ilmanalassa kävelyn sijaan. Ay caramba!


Perusta tulee viestiä ja blogia kotisivuille ja Twitteriin. Hyvää kesää kaikille!


Samuli


Ylläpitäjän viesti:

Seuraa Camua ja Samulia twitterissä @CamuOy sekä @Samuli_Mansikka!


Samuli Mansikka

Samuli Mansikka, s. 1978 suomalainen vuorikiipeilijä joka kiipesi 10:lle maailman 14:sta 8-tonnisesta vuoresta ilman lisähappea tai tukijoukkoja. Samuli kuoli 24.3.2015 palatessaan Annapurnalta (8091m).

Himalajanousujen lisäksi Samuli kiipesi suurimman osan Alppien 4-tonnisista vuorista. Myös Afrikan ja Etelä-Amerikan monet alueet ja vuoret olivat Samulille tuttuja. Hän toimi oppaana sekä suomalaisessa matkatoimisto Aventurassa että kansainvälisillä toimijoilla ulkomailla.

Samuli oli poikkeuksellisen lahjakas vuorikiipeilijä, joka rakasti vuoria yli kaiken. Samuli uskalsi tavoitella unelmiaan ja inspiroi myös muita tavoittelemaan omiaan. Samulin energisyys tarttui ja vaikutti kaikkiin hänen ympärillään.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit