FI | ENG
Katariina Rahikainen / 23/11/2012

Lahjattomat treenaa

En tiedä mistä sanonta ”lahjattomat treenaa” on lähtöisin (enkä nyt pirullanikaan googlaa), mutta usein sen kuulee sellaisten ihmisten suusta jotka ovat laiskoja. Tai sitten he eivät vaan halua kehittyä.(Noh, joo, onhan niitä poikkeuksiakin… mutta eikö ne oikeesti treenaa vai sanooko ne vaan niin? Niinpä.)

Oon kuullut monenkin tosi hyvän kiipeilijän sanovan (tai lukenut haastattelun) että ”Mä en treenaa. Mä vaan kiipeen.”. Mjoo. Onhan joukossa varmasti sellaisiakin, jotka ei ”treenaa”. Mutta miten sitten määritellään treenaaminen? Jos ”hengaa” keivillä lähes joka päivä neljä tuntia, ja kiipeääkin vielä suurimman osan ajasta, niin eikö sitten treenaa? Mietipä, jos vaikka juoksisit saman ajan, eikö siinä tulisi kuitenkin ihan hitosti treeniä, vaikka et kuitenkaan ”treenaa”? Tätä mä oon pohtinut mm. Jollin kanssa; Jollilla muuten hyvä blogi,  joka on muuten ehkä himppasen verran visuaalisempi kuin tää meikän… Täytyy kyl nolosti tunnustaa, että enpä kyllä aktiivisesti sitä(kään) blogia seuraa.

Juha Olli


Lahjattomat treenaa? Olen varmasti lahjaton, sillä mä ainakin treenaan ihan perkeleesti. Tosin sekin vaihtelee vähän vuodenajan mukaan; eikä se oo systemaattista läheskään aina tai niin usein kuin sen ehkä pitäisi. Ulkokeleillä mä ”vaan” kiipeen, ja sitten (niinkuin nyt) kun ulkokiipeily on muisto vaan (en ole niin sissi että halailisin bouldereita pakkasrajan tuntumassa), silloin mä treenaan. Ehkä se myös näkyy siinä, että usein ulkokelien alkaessa lähetyskunto on suht hyvä; sitten kun ”ei enää treenaa”, ja käy ”vaan kiipee” niin sitten suoritustasokin madaltuu.

Lisäksi toinen kiipeilijöiden toistelema mantra on ”emmä nyt viime aikoina oo paljoo kiivenny kun ollut paljon muuta hommaa…”. Tää menee vähän samaan kategoriaan kuin Andrew Bisharatin kolumni Who’s hussling harder? Tyypin kirjoituksia lukiessa lähes aina täytyy nauraa ääneen. Oman treenauksen vähättelyllä suojellaan omaa egoa ja epäonnistumisen pelkoa; sitä, että oikeesti ei jostain syystä kiipeäkään (omaan) tasoonsa nähden hyvin, kovasta treenistä huolimatta. Tai sitten keksitään jotain tekosyytä sille, miksi ei nyt kiipeä kovaa ”en oo ehtiny tässä kuukauteen kiivetä, oli muuttoa ja äidin koiran kaima piti viedä eläinlääkäriin…” Teen itse välillä ihan samaa, myönnän. Kai mullakin jotain itsesuojeluvaistoa on… Voikin sitten miettiä että kun ensi kerralla kysyy kaverilta että ootko treenannu paljon että puhuuko se totta, vai onko sen treenaamattomuus ”oikee” tekosyy sille, että ei kulje. Sama lopputulos siinä kai on – oma ego säilyy (ainakin kuvitteellisesti ja omassa päässään) jos ei kulje. Keivillä on hauska välillä seurata muiden kiipeilyä – tietää suunnilleen, mitä tasoa ne yleensä kiipee ja aika usein myös näkee, onko sellainen päivä että kulkee vai ei. Ei sitä ainakaan toisten kohdalla ajattele että miksi toi ei pääse jotain – usein lähinnä ainakin mulla tulee mieleen, että nyt taitaa tyyppi olla vähän väsynyt, kun tietää että paukkuja on enempääkin. Sillä tavalla ihan hauska, että kun muita ei ”arvota” sen kiipeilysuorituksen perusteella, niin miksi itseäkään pitäisi? Hauskaahan tän lajin pitäisi olla.

Anssi Laatikainen


Ehkä tää treenaus on myös jonkinlainen hulluuden kärpänen, riippuvuus? Sillon kun uin kilpaa, niin enhän mä siinä valtakunnallisesti pärjännyt vaikka treenasinkin paljon; 12 kertaa kovalla viikolla, 9 kertaa kevyellä viikolla. Nautin siitä kuitenkin täysillä ja siitä, että tein uusia OMIA enkkojani. Ehkä tässä kiipeilyssä on vähän sama juttu? Osallistuin viikonloppuja myös ekoihin köysi-SM-kisoihin. Oli ihan hiton jännää, ja stressaavaa; tunnelma oli kuitenkin mahtavan kannustava sekä eristyksessä että myös katsomossa – kiitos siitä kilpatovereille ja yleisölle! Aamulla kotoa lähtiessä kuitenkin mietin, että miks jännitti niin paljon. Siks, että muut kattoo? Uinnissa kisatessa kun tavallaan halus parantaa sitä omaa suoritustaan ja ennätystään, eikä niinkään kilpailla muita vastaan (realistisena ihmisenä kun kuitenkin tajusin, että mitään Hanna-Maria Seppälää musta ei tulisi…) Ei ollut sellaista tunnetta että nyt tsiljoona silmäparia tsiigaa vaan mua, vaan viereisillä radoilla oli aina muitakin – siksipä ehkä viihdyn paremmin tunnelmaltaan bouldertyyppisissä massa”kisoissa”, jossa pääasiana ei ole se, kuka on paras vaan se, että kiivetään kavereiden kaa muutaman tunnin aikana PALJON.

Juha Olli


Jo riittää mussutus. Vielä sen verran mussutan että mun tekosyy sille että nyt ei kulje on syysflunssa. Just kun oli kisojen jälkeen tarkoitus alottaa kestävyystreenit Espanjan reissua varten, niin flunssapöpöt hyökkäsi kulman takaa. Agh. Onpahan aikaa käydä vaikka… leffassa. 🙂

ps. ja jos joku tietää mistä se sanonta tulee… niin mielelläni ihan kuulen 🙂


Katariina Rahikainen

Katariina Rahikainen on nykyisin Australiassa asuva sporttikiipeilijä, joka välillä saattaa hairahtua joko boulderoimaan tai jopa tradittelemään. Australian lisäksi Katalla on huikeasti kokemusta kallioista ympäri maailmaa, etenkin Kiinasta ja Thaimaasta, suomikaltseja unohtamatta. Katalla on huikea tikkilista, hän on fläshännyt 8a:n ja redpointannut useita 8a+:sia.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit