FI | ENG
Katariina Rahikainen / 02/05/2012

Kuulumisia Kiinasta

Laosin jälkeen suuntasin takaisin nyt jo lähes “toiseen kotimaahani” Kiinaan. Yangshuohon on aina kiva palata, ja paikalla oli kavereita neljän vuoden takaakin. Kiipeily alkoi pikkuhiljaa kulkemaan, mutta sitten sairastuin ja sää muuttui tosi kehnoksi. Taktisesti päätimmekin yhtenä iltana pakata kamat ja lähteä seuraavana päivänä takaisin Getuun – kondensoituneet, läpimärät kaltsit eivät näyttäneet siltä että niitä pääsisi seuraavina parina päivänä kiipeämään. Getuun oli alunperinkin tarkoitus palata, vaikkakin suunnitelmissa oli mennä sinne vähän myöhemmin.

Eka viikko Getussa meni vielä vähän sairastaessa ja lähinnä helppoja reittejä kiivetessä; joskus vaan pääosin varmistin. Kunto vaikutti vielä tosi huonolta ekan viikon aikana ja melkeen masennuin – sellaisia reittejä, mitä viime vuonna onsaittasin, en päässytkään ilman roikkumista köydessä. Hemmetin Tonsai, menin siellä ihan rapakuntoon!

Mutta sitten…. Pikkuhiljaa kiipeilyn ilo löytyi, tervehdyin, kiivettiin hieno multipitch, sain itselleni uuden onsaittigreidin ja viime vuoden viime päivinä aloitetut projektit yhtäkkiä napsahtivat tikkilistalle “cheeeeck!”. Toinen niistä oli mulle tosi vaikea 7c+, jota yhtenä päivänä viime vuonna koitin. Pulttiväli oli mulle jo pelottavan rajoilla (viime vuonna otin aika monet hyvänkokoiset lennot ko. reitiltä), ja klipatakseen seuraavan pultin piti oikeesti tehdä vaikeet muuvit ensin. Ekana päivänä kun sitä koitin en mennyt edes ankkurille kun oli vielä pään sisäisiä ongelmia, heheh, tokana päivänä menin ankkurille kerran kun vein loput jatkot reitille. Ja kolmantena päivänä sitten jo lähetin! Yllätin oikeastaan itsenikin, tän vuoden viidennellä yrkällä kun sain sen kiivettyä (viime vuonna taisin ottaa siihen kolme mutta silloinkin menin vaan kerran ankkurille saakka). Se nosti ehkä omaa kiipeilymotivaatiota ja intoakin, mutta listalla oli vielä yksi 8a (“Alta Compresion”) viime vuodelta, jota epätoivoisesti vikoina päivinä yritin tikata.

Aymeric Clouet

Kyseinen reitti jäi silloin yhteen jalannostoon – tai siihen, etten saanut sitä tehtyä. Sen jälkeen reitin loppuosa kun on helppoa – itse vaikea kiipeily loppuu kuudennen pultin kohdalla ja koko reitti muutenkin on tosi lyhyt. Oikeestaan se onkin vaan ylipitkä släbiboulderi, jossa on tosi voimallisia, kuitenkin tarkkoja muuveja. Reitissä on kompressio-otteita, otteita joita tuskin pystyy kutsumaan krimpeiksi (ja joita ainakin mun kokoiset joutuu käyttää), slouppaavia undereita ja sidereita. Kuudennelle pultille asti reitti on armoton eikä missään pysty sheikkaamaan tai edes mankkaamaan ja pitää olla tarkkana ettei lipsahda – ja kaikki muuvit tuntuu vaikeilta. Takaisin reitille hypätessäni puolet muuveista oli unohtunut, ja varsinkin alkuosa joka viime vuonna meni ihan helposti tuotti nyt suuria vaikeuksia. Pikkuhiljaa sain muuvit takaisin haltuun, mutta parina ekana päivänä viime vuoden high point oli vielä hyvin kaukana. Seuraavat taistelut käytiinkin pään sisällä – TIESIN, että reitti on lähetettävissä koska olin jo ollut lähes siellä… Mutta Tonsain möröt kummittelivat vielä pään sisällä ja kuiskivat että et sä sitä reittiä pääse, ja putosin lähes jokaisesta kohdasta reittiä yrittäessäni.

Sitten sateen sattuessa pidimmekin lepopäivän heti poikkeuksellisesti jo yhden päivän kiipeilyn jälkeen (omissa suunnitelmissani oli kuitenkin kiivetä vain helppoja reittejä koko päivä joten laiskan ratkaisu…). Ja huh, olipa vahva olo! Pari ekaa yrkkää pääsin jo tokaan kruksiin, ja sain vahingossa tosi nopeasti sheikattuakin. Kolmannella yrkällä putosin jo huolimattomasti parin ekan muuvin jälkeen; tulin alas, kävin reitin kerran läpi pään sisällä ja lähetin. Jippii!!! En voinut uskoa että vihdoin toppasin sen… On niin eri juttu lähettää joku reitti johon on käyttänyt paljon aikaa kuin lähettää jotain itelle suht helposti, sen takia en ehkä osaa iloita hyvistä onsaiteistakaan niin paljon.

Sen jälkeen omat tavoitteet Getun suhteen olikin jo täytetty, mutta kavereilla oli vielä projekteja kesken – jäimme siis viikoksi pidempään. Sainkin kiivettyä vielä kaksi 7c+:aa lisää, kolmannella ja tokalla yrkällä, molemmat vielä hyvin erityylisiä, joten ainakaan mua päätös ei kaduttanut. Kaveriani Hansia ehkä kyllä, joka vietti yli puolet Getussa vietetystä ajasta Ki Di Buzzin (8a) kimpussa (mä kiipesin ko. reitin jo viime vuonna) eikä sitten kuitenkaan lopulta lähettänyt… Ääh! Siinäkin herran pään sisällä käyty taistelu oli se, mikä määräsi reitin kohtalon – reitti oli ihan lähetettävissä. Niinkuin Arno Ildner sanoo kirjassaan Rock Warrior’s Way (jota vieläkin silloin tällöin selailen), tärkeetä ei oo se lopputulos, vaan mitä siinä prosessissa on oppinut. Luopuminen on vaikeeta, joo, varsinkin kun johonkin reittiin on pistänyt tosi paljon aikaa, mutta ei se tee susta parempaa ihmistä lähetätsä jotain vai ei. Kiipeily kuitenkin heijastaa muuhunkin elämään tosi paljon, mutta omaa arvostustaan ja hyvää oloaan ei pitäis nojata vain siihen miten kiipeily kulkee tai lähettääks jotain. Joskus kulkee, joskus ei, pääasia että nauttii eiks jeh?

Noh, lopetan nyt ennenku menee taas liian filosofiseksi…. Seuraavaan kertaan!



Katariina Rahikainen

Katariina Rahikainen on nykyisin Australiassa asuva sporttikiipeilijä, joka välillä saattaa hairahtua joko boulderoimaan tai jopa tradittelemään. Australian lisäksi Katalla on huikeasti kokemusta kallioista ympäri maailmaa, etenkin Kiinasta ja Thaimaasta, suomikaltseja unohtamatta. Katalla on huikea tikkilista, hän on fläshännyt 8a:n ja redpointannut useita 8a+:sia.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit