FI | ENG
Katariina Rahikainen / 13/08/2013

Kun on vain aikaa

Sitä välillä miettii, että jos ei kiipeilisi, tai harrastaisi jotain lajia intohimoisesti, KUINKA PALJON AIKAA OLISI TEHDÄ KAIKKEA MUUTA. Todellisuudessa sitten, kun sitä aikaa yhtäkkiä tulee… Ei haluakaan tehdä mitään muuta. Ei niin edes väliä, että mitä… Kunhan vaan saisi urheilla. Silleen että hiki roiskuu ja hapot paukuttaa endorfiinit kattoon.

Reilu kolme kuukautta siitä, kun telaluu jalasta murtui ulkoboulderista pudotessa. Tässä hieman fiiliksiä matkan varrelta.

Ensimmäiset päivät: Itku ja masennus netissä surffailun perusteella jo ennen tietokonetomografiaan menoa. Henkinen valmistautuminen 6–8 viikon kipsihoitoon tai leikkaukseen. Siltikin lääkärin luona pääsi itku kun lekuri sanoi että jalka kipsiin ainakin 6 viikoksi ja mahdollisimman paljon makuuasennossa, jotta turvotus ei olisi niin paha. Itkua onnistuin pidättelemään onneksi siihen saakka että lääkäri poistui huoneesta ja kipsihenkilöstö jäi vaan paikalle.

Uuteen nousuun! Kipsin laittoa seuraavana päivänä olinkin jo salilla pumppaa rautaa – jostain syystä punttis vaan on kivaa ja viime vuosina se on jäänyt lähes kokonaan väliin kiipeilyn takia. Kaiken lisäksi Courtney Sandersin video motivoi treenaamaan. Ihan kaikkea ei vaan pystynyt itse tekemään kuten Courtney videolla… Mutta keskityin siihen mihin pystyin.

Viikko 1: ”Onpas tää jalka tosi turvonnut… En tänään voinu liikkua yhtään minnekään, makasin vaan sängyllä ja luin kirjaa. Meni tuntokin varpaista ja varpaat oli ihan liilat!” –”Ai, höh. Teitkö sä eilen jotain?” –”Olin salilla 2,5h…” –”—–”

Viikko 2: Nyt voi treenata urakalla yläkroppaa! Huh hah! Joka päivä jotain, usein pitkin päivää (isi teki mulle sormilaudankin <3), kerran viikossa lepopäivä. Leukoja, sormilautaa, corea… Päälle vielä kolme-neljä kertaa viikossa salia. Äiti ja isi onneksi kuskaili mua salin ovelle ja takaisin, niin säästyi energiaa sinne. Loppuaika menikin sitten makuuasennossa sohvalla tai sängyssä. Niistä ei-niin-mielenkiintoisista lukemattomista tunneista on nolla kuvaa.

Viikko 3: Treeni-innostus jatkuu. Mutta pikavisiitti Helsinkiin palautti maan pinnalle – jos tarttee kinkata sinne salille treenaamaan ettei pääsekään oven eteen, niin ei välttis jaksakaan tehdä juuri mitään. Huomasi, että kroppa tarttee energiaa murtuman parantamiseen. Ovelta ovelle kuljetus siis nousi hyvinkin suureen arvoon.

Viikko 4: ”Eihän tää treeni tunnu missään”. Jahas. Kuinka väärässä taas olinkaan. Sainkin sitten käteni tulehtumaan liiallisen lukottelun seurauksena; ja sitten olikin pakko ottaa pakkolepoa muutama päivä. No ei se mitään, piti muutenkin pitää kevyt viikko treeneistä…

Raija RahikainenViikko 5: ”AAAAAAAA mä tuun hulluksi!!!” Teki mieli hikilenkille, uimaan, pyöräilemään; ihan mitä vaan missä hiki sais roiskua kunnolla. Kipsin kanssa kun ei saanut hikoilla, ettei iho siitä ärsyynny… ”AAAAAA!!!!” Asiaa ei auttanut sosiaalinen eristäytyminen ja satunnainen työnteko. Masennus oli hyvin lähellä. Kaiken lisäksi joka tuutista tulevat lähetysjunat kävivät pikkuhiljaa hermon päälle ja blokkailin enimmät kiipeilyuutiset näköpiiristäni.

Viikko 6: Lasken päiviä, lopulta tunteja siihen että saan kipsin pois. BANG!!! Lekuri sanoo, että saan pitää Walkers-kipsiä vielä 3 viikkoa lisää. En saisi varata vieläkään jalalle kävellessä tai muulloinkaan; paitsi seistessä puolet omasta painosta. Menin sairaalan vessaan itkemään ennen kuin kokosin itseni ja poistuin sairaalasta vesisateeseen. Yritä siinä sitten vakuutella itsellesi, että elämässä on suurempia ongelmia. Kun onhan niitä. Pienemmistäkin ongelmista kun vaan saa suuria jos niin haluaa.

Viikko 7: Treeni-into alkaa vähän jo hiipumaan; kokeilen kampuslautatreenejäkin muutaman kerran kun jalkaa ei tartte varoa ihan niin paljon. Saan jonkinasteisen hermoromahduksen kaupassa kun liukastun vesilammikkoon josta ei ole varoituskylttejä. En kehtaa enää mennä kyseiseen kauppaan.

Teemu UllgrénViikko 8: Uskaltauduin kiipeilemään pari kertaa yhdellä jalalla, kun Walkers-kipsillä sai jo varata puoli painoa niin ei tarvinnut niin pelätä. Se oli ihan hauskaa, mutta muuta ei koko päivänä oikeen pystynytkään tekemään kun turvotus oli taas sitä luokkaa. Ja sormilautaan ei tehnyt mieli enää koskeakaan. Alkaa suoraan sanoen ***ttamaan kaikki ihan kympillä. Siis ihan niin kuin todella, todella paljon.

Minna KoskinenViikko 9: Lasken taas päiviä. Tosin en niin innokkaasti; lekuri jo pelotteli, että jos luu ei tässä ajassa luudu niin leikkaus saattaa olla vielä edessä. Joten en uskalla olla vielä kovin innoissani. Katselen kahdella jalalla käveleviä, ylipainoisia ihmisiä angstin vallassa. Mietin, miksi ihmiset eivät pidä kropastaan parempaa huolta. Ei sillä, että ylipaino olisi heidän oma vikansa. Ja enhän itsekään ole (varsinkaan kiipeilijäksi) mikään kukkakeppi. Vaan siksi, että terveenä sitä ei vaan tajua, kuinka tärkeä oma kroppa on ja mitä kaikkea ihanaa sillä voi tehdä. Kaikki ärsyttää.

Viikot 10-12: Jes! Luulin että kirmaan jo kuin karitsa. Kuvittelin, että pari päivää kipsin poiston jälkeen kävelisin jo ilman keppejä. PAH. Ekat kaksi viikkoa joudun käyttään keppejä kun jalalle ei kärsi vielä varata koko painoa – kaiken lisäksi palaan saman tien takaisin töihin jolloin iltaisin ei energia riitä edes puolikkaaseen treeniin. Loppupäivä menee siis aina makuuasennossa kun jalka vielä turpoaakin niin paljon.

Viikot 13-14: Hitaasti tikittävä kello on yhtäkkiä alkanut juoksemaan hullun lailla: tuntuu, että aika ei millään riitä kaikkeen jalan kuntouttamiseen, pyöräilyyn (!!!), uintiin ja kaikkeen IHANAAN mitä kahdella jalalla voi tehdä!!! Tämän viikon lopulla tavoitteena on pyöräillä Turun rengasreitti, 250km. Ei tosin ihan yhdessä päivässä.

Sitä osaa arvostaa kroppaansa taas ihan eri tavalla. Hurraa, liikunnallinen elämäntapa!!! Vaikka siitä välillä tuleekin vammoja.








Kun on vain aikaa

 

Sitä välillä miettii, että jos ei kiipeilisi, tai harrastaisi jotain lajia intohimoisesti, KUINKA PALJON AIKAA OLISI TEHDÄ KAIKKEA MUUTA. Todellisuudessa sitten, kun sitä aikaa yhtäkkiä tulee… Ei haluakaan tehdä mitään muuta. Ei niin edes väliä, että mitä… Kunhan vaan saisi urheilla. Silleen että hiki roiskuu ja hapot paukuttaa endorfiinit kattoon.

Reilu kolme kuukautta siitä, kun telaluu jalasta murtui ulkoboulderista pudotessa. Tässä hieman fiiliksiä matkan varrelta.

Ensimmäiset päivät: Itku ja masennus netissä surffailun perusteella jo ennen tietokonetomografiaan menoa. Henkinen valmistautuminen 6–8 viikon kipsihoitoon tai leikkaukseen. Siltikin lääkärin luona pääsi itku kun lekuri sanoi että jalka kipsiin ainakin 6 viikoksi ja mahdollisimman paljon makuuasennossa, jotta turvotus ei olisi niin paha. Itkua onnistuin pidättelemään onneksi siihen saakka että lääkäri poistui huoneesta ja kipsihenkilöstö jäi vaan paikalle.

Uuteen nousuun! Kipsin laittoa seuraavana päivänä olinkin jo salilla pumppaa rautaa – jostain syystä punttis vaan on kivaa ja viime vuosina se on jäänyt lähes kokonaan väliin kiipeilyn takia. Kaiken lisäksi Courtney Sandersin video http://www.youtube.com/watch?v=REtTkCllKQw motivoi treenaamaan. Ihan kaikkea ei vaan pystynyt itse tekemään kuten Courtney videolla… Mutta keskityin siihen mihin pystyin.

Viikko 1: ”Onpas tää jalka tosi turvonnut… En tänään voinu liikkua yhtään minnekään, makasin vaan sängyllä ja luin kirjaa. Meni tuntokin varpaista ja varpaat oli ihan liilat!” –”Ai, höh. Teitkö sä eilen jotain?” –”Olin salilla 2,5h…” –”—–”

Viikko 2: Nyt voi treenata urakalla yläkroppaa! Huh hah! Joka päivä jotain, usein pitkin päivää (isi teki mulle sormilaudankin <3), kerran viikossa lepopäivä. Leukoja, sormilautaa, corea… Päälle vielä kolme-neljä kertaa viikossa salia. Äiti ja isi onneksi kuskaili mua salin ovelle ja takaisin, niin säästyi energiaa sinne.

Viikko 3: Treeni-innostus jatkuu. Mutta pikavisiitti Helsinkiin palautti maan pinnalle – jos tarttee kinkata sinne salille treenaamaan ettei pääsekään oven eteen, niin treeniteho kärsii hyvin paljon. Huomasi, että kroppa tarttee energiaa murtuman parantamiseen.

Viikko 4: ”Eihän tää treeni tunnu missään”. Jahas. Kuinka väärässä taas olinkaan. Sainkin sitten käteni tulehtumaan liiallisen lukottelun seurauksena; ja sitten olikin pakko ottaa pakkolepoa muutama päivä. No ei se mitään, piti muutenkin pitää kevyt viikko treeneistä…

Viikko 5: ”AAAAAAAA mä tuun hulluksi!!!” Teki mieli hikilenkille, uimaan, pyöräilemään; ihan mitä vaan missä hiki sais roiskua kunnolla. Kipsin kanssa kun ei saanut hikoilla, ettei iho siitä ärsyynny… ”AAAAAA!!!!” Asiaa ei auttanut sosiaalinen eristäytyminen ja satunnainen työnteko. Masennus oli hyvin lähellä. Kaiken lisäksi joka tuutista tulevat lähetysjunat kävivät pikkuhiljaa hermon päälle ja blokkailin enimmät kiipeilyuutiset näköpiiristäni.

Viikko 6: Lasken päiviä, lopulta tunteja siihen että saan kipsin pois. BANG!!! Lekuri sanoo, että saan pitää Walkers-kipsiä vielä 3 viikkoa lisää. En saisi varata vieläkään jalalle kävellessä tai muulloinkaan; paitsi seistessä puolet omasta painosta. Menin sairaalan vessaan itkemään ennen kuin kokosin itseni ja poistuin sairaalasta vesisateeseen.

Viikko 7: Treeni-into alkaa vähän jo hiipumaan; kokeilen kampuslautatreenejäkin muutaman kerran kun jalkaa ei tartte varoa ihan niin paljon. Saan jonkinasteisen hermoromahduksen kaupassa kun liukastun vesilammikkoon josta ei ole varoituskylttejä. En kehtaa enää mennä kyseiseen kauppaan.

Viikko 8: Uskaltauduin kiipeilemään pari kertaa yhdellä jalalla, kun Walkers-kipsillä sai jo varata puoli painoa niin ei tarvinnut niin pelätä. Se oli ihan hauskaa, mutta muuta ei koko päivänä oikeen pystynytkään tekemään kun turvotus oli taas sitä luokkaa. Ja sormilautaan ei tehnyt mieli enää koskeakaan. Alkaa suoraan sanoen ***ttamaan kaikki ihan kympillä. Siis ihan niin kuin todella, todella paljon.

Viikko 9: Lasken taas päiviä. Tosin en niin innokkaasti; lekuri jo pelotteli, että jos luu ei tässä ajassa luudu niin leikkaus saattaa olla vielä edessä. Joten en uskalla olla vielä kovin innoissani. Katselen kahdella jalalla käveleviä, ylipainoisia ihmisiä angstin vallassa. Mietin, miksi ihmiset eivät pidä kropastaan parempaa huolta. Ei sillä, että ylipaino olisi heidän oma vikansa. Ja enhän itsekään ole (varsinkaan kiipeilijäksi) mikään kukkakeppi. Vaan siksi, että terveenä sitä ei vaan tajua, kuinka tärkeä oma kroppa on ja mitä kaikkea ihanaa sillä voi tehdä. Kaikki ärsyttää.

Viikot 10-12: Jes! Luulin että kirmaan jo kuin karitsa. Kuvittelin, että pari päivää kipsin poiston jälkeen

Kun on vain aikaa

Sitä välillä miettii, että jos ei kiipeilisi, tai harrastaisi jotain lajia intohimoisesti, KUINKA PALJON AIKAA OLISI TEHDÄ KAIKKEA MUUTA. Todellisuudessa sitten, kun sitä aikaa yhtäkkiä tulee… Ei haluakaan tehdä mitään muuta. Ei niin edes väliä, että mitä… Kunhan vaan saisi urheilla. Silleen että hiki roiskuu ja hapot paukuttaa endorfiinit kattoon.

Reilu kolme kuukautta siitä, kun telaluu jalasta murtui ulkoboulderista pudotessa. Tässä hieman fiiliksiä matkan varrelta.

Ensimmäiset päivät: Itku ja masennus netissä surffailun perusteella jo ennen tietokonetomografiaan menoa. Henkinen valmistautuminen 6–8 viikon kipsihoitoon tai leikkaukseen. Siltikin lääkärin luona pääsi itku kun lekuri sanoi että jalka kipsiin ainakin 6 viikoksi ja mahdollisimman paljon makuuasennossa, jotta turvotus ei olisi niin paha. Itkua onnistuin pidättelemään onneksi siihen saakka että lääkäri poistui huoneesta ja kipsihenkilöstö jäi vaan paikalle.

Uuteen nousuun! Kipsin laittoa seuraavana päivänä olinkin jo salilla pumppaa rautaa – jostain syystä punttis vaan on kivaa ja viime vuosina se on jäänyt lähes kokonaan väliin kiipeilyn takia. Kaiken lisäksi Courtney Sandersin video http://www.youtube.com/watch?v=REtTkCllKQw motivoi treenaamaan. Ihan kaikkea ei vaan pystynyt itse tekemään kuten Courtney videolla… Mutta keskityin siihen mihin pystyin.

Viikko 1: ”Onpas tää jalka tosi turvonnut… En tänään voinu liikkua yhtään minnekään, makasin vaan sängyllä ja luin kirjaa. Meni tuntokin varpaista ja varpaat oli ihan liilat!” –”Ai, höh. Teitkö sä eilen jotain?” –”Olin salilla 2,5h…” –”—–”

Viikko 2: Nyt voi treenata urakalla yläkroppaa! Huh hah! Joka päivä jotain, usein pitkin päivää (isi teki mulle sormilaudankin <3), kerran viikossa lepopäivä. Leukoja, sormilautaa, corea… Päälle vielä kolme-neljä kertaa viikossa salia. Äiti ja isi onneksi kuskaili mua salin ovelle ja takaisin, niin säästyi energiaa sinne.

Viikko 3: Treeni-innostus jatkuu. Mutta pikavisiitti Helsinkiin palautti maan pinnalle – jos tarttee kinkata sinne salille treenaamaan ettei pääsekään oven eteen, niin treeniteho kärsii hyvin paljon. Huomasi, että kroppa tarttee energiaa murtuman parantamiseen.

Viikko 4: ”Eihän tää treeni tunnu missään”. Jahas. Kuinka väärässä taas olinkaan. Sainkin sitten käteni tulehtumaan liiallisen lukottelun seurauksena; ja sitten olikin pakko ottaa pakkolepoa muutama päivä. No ei se mitään, piti muutenkin pitää kevyt viikko treeneistä…

Viikko 5: ”AAAAAAAA mä tuun hulluksi!!!” Teki mieli hikilenkille, uimaan, pyöräilemään; ihan mitä vaan missä hiki sais roiskua kunnolla. Kipsin kanssa kun ei saanut hikoilla, ettei iho siitä ärsyynny… ”AAAAAA!!!!” Asiaa ei auttanut sosiaalinen eristäytyminen ja satunnainen työnteko. Masennus oli hyvin lähellä. Kaiken lisäksi joka tuutista tulevat lähetysjunat kävivät pikkuhiljaa hermon päälle ja blokkailin enimmät kiipeilyuutiset näköpiiristäni.

Viikko 6: Lasken päiviä, lopulta tunteja siihen että saan kipsin pois. BANG!!! Lekuri sanoo, että saan pitää Walkers-kipsiä vielä 3 viikkoa lisää. En saisi varata vieläkään jalalle kävellessä tai muulloinkaan; paitsi seistessä puolet omasta painosta. Menin sairaalan vessaan itkemään ennen kuin kokosin itseni ja poistuin sairaalasta vesisateeseen.

Viikko 7: Treeni-into alkaa vähän jo hiipumaan; kokeilen kampuslautatreenejäkin muutaman kerran kun jalkaa ei tartte varoa ihan niin paljon. Saan jonkinasteisen hermoromahduksen kaupassa kun liukastun vesilammikkoon josta ei ole varoituskylttejä. En kehtaa enää mennä kyseiseen kauppaan.

Viikko 8: Uskaltauduin kiipeilemään pari kertaa yhdellä jalalla, kun Walkers-kipsillä sai jo varata puoli painoa niin ei tarvinnut niin pelätä. Se oli ihan hauskaa, mutta muuta ei koko päivänä oikeen pystynytkään tekemään kun turvotus oli taas sitä luokkaa. Ja sormilautaan ei tehnyt mieli enää koskeakaan. Alkaa suoraan sanoen ***ttamaan kaikki ihan kympillä. Siis ihan niin kuin todella, todella paljon.

Viikko 9: Lasken taas päiviä. Tosin en niin innokkaasti; lekuri jo pelotteli, että jos luu ei tässä ajassa luudu niin leikkaus saattaa olla vielä edessä. Joten en uskalla olla vielä kovin innoissani. Katselen kahdella jalalla käveleviä, ylipainoisia ihmisiä angstin vallassa. Mietin, miksi ihmiset eivät pidä kropastaan parempaa huolta. Ei sillä, että ylipaino olisi heidän oma vikansa. Ja enhän itsekään ole (varsinkaan kiipeilijäksi) mikään kukkakeppi. Vaan siksi, että terveenä sitä ei vaan tajua, kuinka tärkeä oma kroppa on ja mitä kaikkea ihanaa sillä voi tehdä. Kaikki ärsyttää.

Viikot 10-12: Jes! Luulin että kirmaan jo kuin karitsa. Kuvittelin, että pari päivää kipsin poiston jälkeen kävelisin jo ilman keppejä. PAH. Ekat kaksi viikkoa joudun käyttään keppejä kun jalalle ei kärsi vielä varata koko painoa – kaiken lisäksi palaan saman tien takaisin töihin jolloin iltaisin ei energia riitä edes puolikkaaseen treeniin. Loppupäivä menee siis aina makuuasennossa kun jalka vielä turpoaakin niin paljon.

Viikot 13-14: Hitaasti tikittävä kello on yhtäkkiä alkanut juoksemaan hullun lailla: tuntuu, että aika ei millään riitä kaikkeen jalan kuntouttamiseen, pyöräilyyn (!!!), uintiin ja kaikkeen IHANAAN mitä kahdella jalalla voi tehdä!!! Tämän viikon lopulla tavoitteena on pyöräillä Turun rengasreitti, 250km.

Sitä osaa arvostaa kroppaansa taas ihan eri tavalla. Hurraa, liikunnallinen elämäntapa!!! Vaikka siitä välillä tuleekin vammoja.

kävelisin jo ilman keppejä. PAH. Ekat kaksi viikkoa joudun käyttään keppejä kun jalalle ei kärsi vielä varata koko painoa – kaiken lisäksi palaan saman tien takaisin töihin jolloin iltaisin ei energia riitä edes puolikkaaseen treeniin. Loppupäivä menee siis aina makuuasennossa kun jalka vielä turpoaakin niin paljon.

Viikot 13-14: Hitaasti tikittävä kello on yhtäkkiä alkanut juoksemaan hullun lailla: tuntuu, että aika ei millään riitä kaikkeen jalan kuntouttamiseen, pyöräilyyn (!!!), uintiin ja kaikkeen IHANAAN mitä kahdella jalalla voi tehdä!!! Tämän viikon lopulla tavoitteena on pyöräillä Turun rengasreitti, 250km.

Sitä osaa arvostaa kroppaansa taas ihan eri tavalla. Hurraa, liikunnallinen elämäntapa!!! Vaikka siitä välillä tuleekin vammoja.


Katariina Rahikainen

Katariina Rahikainen on nykyisin Australiassa asuva sporttikiipeilijä, joka välillä saattaa hairahtua joko boulderoimaan tai jopa tradittelemään. Australian lisäksi Katalla on huikeasti kokemusta kallioista ympäri maailmaa, etenkin Kiinasta ja Thaimaasta, suomikaltseja unohtamatta. Katalla on huikea tikkilista, hän on fläshännyt 8a:n ja redpointannut useita 8a+:sia.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit