FI | ENG
Katariina Rahikainen / 19/12/2014

Kun olin luolassa

Marraskuun alussa Ben kysyi multa, että mennäänkö ensi viikonloppuna luolailemaan (caving). Mikäs siinä! Muutenkin piti ottaa vähän rennommin kiipeilystä, kun oli kaikenlaista pientä vaivaa kropassa.

Voin sanoa, että ei ollut ihan niin rento reissu mitä ajattelin.

Luolissa aiemmin vieraillut Jake kysyi multa, että oonko aiemmin ollut. Vastasin, että ööh, no oon mä parissa luolassa käynyt… Laosin Vang Viengissä menin sellasen pilkkopimeän luolan läpi, jota käveltiin noin 10 minuuttia, ja sitten käytiin Benin kanssa siellä myös toisessa luolassa vähän seikkailemassa, mutta käännyttiin takas kun alkoi jännittää liikaa eikä tiedetty minne oltiin menossa.

Öh. Kun sama kysymys esitettiin mulle ekan luolan jälkeen (yläpuolella kuvassa), vastasin että en, tää oli eka kerta. En oo koskaan aikaisemmin käynyt caving. (Tai tekemässä ”luolatutkimusta”, niinkuin Wikipedia ehdottaa – aika kaukana meidän vierailu oli tutkimisesta, niin pitäydyn englanninkielisessä sanassa).

Oli nimittäin vähän eri meininki mitä kuvittelin. Luolat olivat hyvin erilaisia – osaan käveltiin eikä ollut mitään laskeutumisia, osaan laskeuduttiin alas ja jumaroitiin toiselta puolelta ylös (jonne oltiin aiemmin fiksattu köysi valmiiksi koska aukot olivat suht lähellä toisiaan). Ensimmäisessä luolassa olin ylpeä paniikkikohtauksen välttämisestä – ei niinkään ahtaudesta vaan hämähäkkien läsnäolosta (joita ei onneksi ollut paljon, näin niitä vain kahdessa luolassa). Luola haarautui kahtia hetkeksi aikaa – vasemman puolinen reitti oli pidempi ryömiä, mutta hieman korkeampi (sen verran ”korkea”, että edes punnerrusasentoon ei olisi mahtunut). Seurasin edellistä henkilöä, ja valitsin vasemman puolisen reitin. Eräs toinen ensikertalainen valitsi oikean puolen reitin. Lähestyin pikavauhtia ryömimällä kohtaa, jossa reitit taas yhdistyvät – bongasin nimittäin juuri allani hämähäkin (ja ne jotka mut tuntevat, tietävät että hämähäkit eivät ole mun ystäviä). Lisäsin vauhtia – ja naamani edessä näkyivät edellisen henkilön jalat. Oikean puoleisen reitin valinnut kaveri oli jäänyt jumiin, ja kukaan ei oikein pystynyt liikkumaan ennen kuin hän pääsi liikkeelle – luolissa kaveria ei jätetä, ja ne jotka eivät ole aiemmin käyneet eksyisivät varmasti. Aaaaa!!! Pääni täytti ajatus, että nyt se hämähäkki on juuri siinä kohtaa missä mun vasen nilkka… Ja mihinkään en pääse liikkumaan. Hengittele syvään, ei mitään hätää, ei varmasti ollut myrkyllinen… Jumiin jäänyt ensikertalainenkin selvisi ilman pyörtymistä, vaikka naama välillä aika punaiselta näyttikin kun hän yritti saada itseään eteenpäin. Onneksi valitsin helpomman reitin… Aika tiukalta paikalta nimittäin näytti, kun hän irti pääsi. Alla kuva ”tilavammasta” reitistä.

Ja joo, ei ollut ihan helppoja luolat missä vierailtiin. Ei mitään ”ryömin tästä aukon läpi ja taas mahtuu seisomaan”. Vaan ryömimistä saattoi kestää jopa kymmenen minuuttia – samalla köysikassia edessä työntäen, joka jäi jumiin joka paikkaan. Sen jälkeen saattoi ehkä olla sen verran tilaa että pääsi istumaan, ennenkuin taas ryömittiin lisää, venattiin makuuasennossa että ensimmäiset sai köydet fiksattua pultteihin ja aloitettiin ekan köydenpituuden laskeutuminen. Ryömimisetkään eivät olleet ihan mitään pikkujuttuja – isokokoisin meistä joutui usein puhaltamaan keuhkot tyhjiksi että pääsi eteenpäin tietyistä kohdista.

Ilman luolissa monesti vierailleita kavereita niihin varmasti eksyisi (vaikka olisi topo). Täytyy kyllä sanoa että luolat löytäneet ja ”ensilaskeutuneet” ovat kyllä olleet aika, noh, rohkeita ja ehkä ei ihan vähääkään sekopäitä. Ja vielä se, että ovat raahanneet (työntäneet/vetäneet ryömiessään) mukanaan kaikki pulttausvehkeet että laskeutumispisteille on saatu ankkurit. Kymmenien minuuttien ryöminnän jälkeen ja neljä köydenpituutta alempana pilkkopimeässä tulee mieleen, että tämä olisi kyllä ihan vihonviimeinen paikka, missä haluaisi loukkaantua. Ei mikään ihme, että vaikka kansallispuiston respassa on infopiste/vihko (toimiston ollessa suljettuna) mihin pitää rekisteröityä luolaan mennessään, luolista ei anneta juurikaan mitään lisätietoa. Luolatopon voi ostaa, mutta sekin on vain tiskin alta saatavilla niille, jotka sitä osaavat kysyä. Eli luolissa käyvät ne, jotka osaavat niissä liikkua ja pääsevät sieltä pois – ei mitään perusturistikamaa. Toki varmasti on olemassa luolaharrastelijoiden sivustoja, mistä itselläni ei ole mitään tietoa.

Pisin laskeutuminen pimeässä oli yli kolmekymmentä metriä – sama piti vielä jumaroida takaisin ja päästä samasta ahtaasta kohdasta ylös.

Päivällä ehdittiin myos chillata camping-alueella ennen lauantain viimeistä luolaa, jonne mentiin pimeän laskeutuessa.

Pienen paniikkikohtauksenkin ehdin saada lauantai-illan viimeisessä luolassa (viikonlopun aikana käytiin yhteensä neljässä luolassa, joista lyhimpään meni tunti ja pisimpään neljä). Luola oli muutenkin todella sekava ja kaikki olivat enemmän tai vähemmän eksyineitä – mutta luola oli helpommasta päästä, ilman laskeutumisia ja enemmänkin luolassa saattoi vetää ympyrää eri sokkeloiden välistä toiseen. Harhailin siellä sitten yksikseni jonkin aikaa, kun en osannut päättää ketä seuraan. Yhtäkkiä huomaan olevani yksin syvemmällä kuin aiemmin (halusin mennä kurkkaamaan erään ”huoneen” jossa Ben oli mukamas käynyt – myohemmin selvisi että se oli jo aiempi kammio). Ilma ei tunnukaan enää niin hyvältä hengittää (infopisteellä varoitettiin, että osassa luolista on huono ilma ja liikaa hiilidioksidia – siksi mekin kannettiin aina sytkäriä mukana) ja epäilys valtaa mielen. Yhtäkkiä ”en pysty hengittää kuolen tänne kukaan ei tiedä missä oon täällä ei oo happea hengitys vinkuu alan itkemään täytyy nojata polviin voikun olisi paperipussi astmakohtaus hei mutta tulin vain tuolta suunnasta senkun menet takaisin vähän alas ja vasemmalle muut on siellä kaikki hyvin älä liukastu mutaan”. HUH. Selvisin. Sitten oli pakko päästä äkkiä takaisin maankamaralle vaikka ulkona oli jo pimeää.

Sunnuntaina vierailtiin viimeiseen ja vaativimpaan luolaan tällä erää (kyseessä oli aiemmin mainitsemani megaryöminnät ja neljä köydenpituutta).

Sitten oli vielä aikaa käydä kolmen tunnin vaelluksessa. Ah, täytyy kyllä sanoa että kyllä ulkoilmassa oli niin mahtavaa olla.

Luolailu on kyllä niin hullua puuhaa! Ehkä sitten ensi vuonna uudelleen.


Katariina Rahikainen

Katariina Rahikainen on nykyisin Australiassa asuva sporttikiipeilijä, joka välillä saattaa hairahtua joko boulderoimaan tai jopa tradittelemään. Australian lisäksi Katalla on huikeasti kokemusta kallioista ympäri maailmaa, etenkin Kiinasta ja Thaimaasta, suomikaltseja unohtamatta. Katalla on huikea tikkilista, hän on fläshännyt 8a:n ja redpointannut useita 8a+:sia.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit