FI | ENG
Jan-Erik Blomberg / 26/01/2016

Kuinka tulin käyneeksi Meksikossa ja ottaneeksi sukset mukaan?

5B-Group at sign

Sain erikoisen työtarjouksen. Puhelimessa miesääni, paremmin tunnettu Jimmy Pettersonina, sanoi, että asia koskisi matkailua ja hiihtoa. Kuinka sattuikaan, juuri niitä aspekteja elämässä joita arvostan. Hiihtokohde oli mielestäni sangen erikoinen. Matka veisi ison pahan Yhdysvaltojen eteläpuolella sijaitsevaan valtioon. Tequilan ja laittomien siirtolaisten kotimaahan. Maahan mistä tulevat Mayat ja Inkat. Maahan, missä korruptio ja huumekauppaa kukoistaa.

25 Izta
Ei siitä ole kovinkaan pitkä aika, kun täällä oli reippaat jäätiköt. Nyt ne ovat vain muisto menneestä. Kuvassa Mt Iztaccihuatl

 

Mitä sitten tiedän Meksikosta? Kovinkaan moni kello ei soi, kun mietin asioita, joita tiedän tästä valtiosta. Ensimmäsenä pulpahtaa pintaan vuosi 1968 ja Meksiko Cityn olympialaiset. Kilpailujen yhdestä ikimuistoisimmista suorituksista teki Bob Beamon hypätessään legendaarisen pituushyppynsä. Uskomattoman loikan, joka kantoi 8.90 metriä. Toisena mieleen muistuu kauan aikaa Olympialaisia aikaisemmin tapahtunu maakaappaus. Yhdysvaltojen ja Meksikon välinen sota, jonka varjolla Yhdysvallat ottivat puoliväkisin hallintaansa suuren osan Meksikoa. Alue joka aikaisemmin kuuluin Meksikoon tunnetaan nykyisin Californiana, Arizonana ja muutamana muuna osavaltiona. Näiden lisäksi otsikoissa ovat heiluneet viime aikojen huumesodat ja huumelordit. Tähän kun lisätään hetkellisesti maailman rikkaimpana miehenä ollut Carlos Slim, niin siinä taitavat olla tietoni Meksikosta.

Näyttökuva 2016-01-20 kohteessa 17.39.08

Joskus taannoin joku ehdotti vakavissaan hiihtoretkeä Meksikoon. Ajatus tuolloin varmaankin herätti lähinnä hilpeyttä, sillä sille asteelle se oli toistaiseksi jäänyt. Kuka selväjärkinen nyt lähtee Meksikoon hiihtämään. Ei ainakaan kukaan hiihtoretkeä ensisijaisesti mielessään miettivä. Nyt kuitenkin oli aika laittaa selväjärkisyys syrjään ja hypätä hassen siivelle, ottaa askel eteenpäin ja pyrkiä hiihtämään Meksikon kamaralla.

4. condiments
Paikallisilla mausteilla voi todellakin saada potkua elämään, tai pakin sekaisin

Vain kourallinen ihmisiä asuu Mexico Cityssä. Tuo hieman yli kahdenkymmenekahdenmiljoonan ihmisen joukko on levittänyt kaupunkinsa laajemmalle kuin silmä kantaa. Jos tätä pientä kylää tarkastelee tarkemmin, niin sitä voisi pikemmin kuvailla sanalla matala hökkelikylä. Siellä täällä kylläkin nousee korkeita tornitaloja. Kun katsetta nostaa korkeammalle ja jos keli sallii, niin kaupungin horisontissa voi nähdä jotain majesteetillista. Hyvän sään salliessa näkyvät taivaan ja maan väliin nousevat tulivuoret, joista useamman huippu kohoaa yli 5000 metrin korkeuteen. Näillä huipuilla ainakin toistaseksi voi löytää jäätiköitä ja näin ollen myös laskettavaa. Lähimpänä kaupunkia taivaisiin kurkottavat Popocatepetl ja Iztaccihuatl. Näistä aktiivisempi Popocatepetl piirtää tavaalle jälkiä 5465 metriin ja matalampi Iztaccihuatl, jolle olen suuntaamassa kohoaa 5230 metriin.

popo
Aktiivinen Popocatepetl tuprutteli aamuhämärässä

Nopeasta virsi kaunis. Ei siinä sen kummempia aklimatisoitumisia kuulema tarvittu. Pari päivää paikan päällä ja sitten miestä torniin. Itse kyllä olisin hoitanut homman hieman eri tavalla. Ottanut kelin huomioon ja niin pois päin. Näin tämä kuitenkin eteni. Aikaa reissussa oli kosolti, mutta vuorelle nousuun vain yksi päivä. Kelistä riippumatta sinne tuli siinä ajassa nousta.

Kello yhdeltä tarpominen kohti huippua alkoi. Sukset selkään ja sukellus yön pimeyteen. Nousua noin 1300 metriä je etäisyyttä kohtuullisesti. Pitäis olla ihan tehtävissä oleva juttu. Pimeyden halki otsalamppujen valossa suunta kohti tuntematonta. Tunnelma oli katossa, kunnes keli alkoi tehdä tepposia. Ennusteiden mukaan sään pitäisi olla aurinkoiseen päin, mutta nyt vaikutti hieman toisenlaiselta. Muutaman tunnin tarpomisen jälkeen tihkusade muuttui vesisateeksi ja kevyt koillistuuli voimakkaaksi pohjoistuuleksi. Meno alkoi maistua hiekalta ja mudalta, siltä samalta missä tarpominen ylöspäin pääasiallisesti tapahtui.

37. Group at night

Aamu alkoi sarastaa ja keli ei näyttänyt paranemisen merkkejä. Päästyämme 4700 metriin pieni vuoristomaja antoi hetkellisen suojan hytiseville jäsenille. Typeryyttäni olin varustautunut sääennusteen mukaan, enkä todellakaan niin kuin vuorille pitäisi varustautua. Mukanani ei ollut ainuttakaan lisäkerrosta, eikä varahanskoja tai pipoa. Olin tässä vaiheessa jo suhteellisen märkä, mutta matkan kuitenkin piti jatkua ja ylöspäin oli suunta. Tavoitteeseen olisi enää reilu 500 metriä. Ei siis juuri mitään.

48. Blumi hikes
Kohti seuraavaa etappia

Lumi- ja räntäsateen vallitessa vaihdoin läpimärät lenkkikengät laskettelumonoihin. Uskoin niiden lisäävän nautintoa ja auttavan matkanteossa. Nähtävästi edellisestä monoilla tehdystä haikista oli sen verran aikaa, että kuvitelma ei pitänyt lainkaan paikkaansa. No näillä mentäisiin, sillä lenkkarit jäivät odottelemaan refugelle paluutani. Askel askeleelta matka jatku ja mitä ylemmäs pääsimme, sitä voimallisemmaksi tuuli kävi. Noin tarkalleen 5000 metrin korkeudessa kaikki päälle satava märkä alkoi muuttua jääkerrokseksi kallioiden ja kiipeilijöiden päälle. Tässä kohtaa aloimme miettimään nousun järjellisyyttä. En ollut tuntenut sormiani enää pitkään aikaan ja alaskin oli päästävä.

73. hiking down
Kyllä se aurinko joskus näyttäytyy, tosin aivan liian myöhään

Surullista kyllä, niin siinä sitten kävi, että sankariteot oli jätettävä seuraavaan kertaan. Mitä siis opimme tästä. No ennen nousua oli jo selvä, että aikataulu oli tehty aivan liian kireäksi. Itse olisin varannut nousuun enemmän aikaa. Ehkä jopa noussut ensin refugelle, mistä olis ollut hyvä tehdä huipulle käppäily ja siinä sivussa muutama onnistunut käännöskin. Hyvän kelin vallitessa tämä ei olisi ollut mikään koitos. Toinen, ehkä merkittävämpi seikka itselleni oli se, että vuorille on syytä varustautua kunnolla, ehdotti ennuste sitten kuinka aurinkoista tahansa. Kylmyys katoaa lopulta, mutta se ei ole koskaan kovin nautinnollista. Näin siis lopetan tämän surullisen raporttini tähän, suuntaan seuraavaan seikkailuun, joka toivottavasti on onnistunut ja toivotan kaikille iloista Tammikuuta.


Jan-Erik Blomberg

Jan-Erik Blomberg on helsinkiläinen vapaalaskija. Jopa naurettavuuksiin asti menevä laskemisen kelailu alkaa aamuisin ja ei sammu edes unissa. Laskemista pitää saada tehdä aina ja jatkuvasti. Laskemisen ohella laskumaiden keräily on ollut pieni osa elämää. Uudet paikat kiehtovat ja siellä missä on vuoria, on usein myös lunta. Silti maita enemmän laskemista määrittelee hyvä lumi. Hyvälumisen paikan löydyttyä, sinne voi palata aina uudestaan ja uudestaan. Mäessä ollessaan mies ei niinkään pidä pelkästä laskemisesta, vaan inspiroituu hiihtolinjaan liittyvien ongelmien ratkaisemisesta. Parasta on löytää jokin mielenkiintoinen linja tai joukko muodostelmia ja yrittää laskea se niin sujuvasti ja vauhdilla kuin mahdollista.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit