FI | ENG
Juho Knuuttila / 26/03/2020

Korouoma derby 2020

Posion Korouomassa, maakotkan ja korppien liihottaessa 600 miljoonaa vuotta sitten muodostuneen rotkolaakson yllä, voi yhä kokea seikkailuja, joita moni ei osannut ajatellakkaan Suomesta löytyvän.

Kallioseinien ja lohkareikkojen alla virtaava kiemurainen Korojoki, ympäröivine metsineen kätkee sisälleen
majavia, poroja, harvinaisia kasveja ja ilveksiä. Kanjonissa huhutaan myös asustavan karhu.
Pohjoisen kiipeilijät ovat olleet tietoisia Korouoman valtavasta potentiaalista talvikiipeilypaikkana jo
pitkään, muun kansan keskittyessä viiteen perinteiseen putoukseen kanjonin keskivaiheilla.

maisema Korouomalta

Varsinkin loma-aikoina ja pitkinä viikonloppuina voi Jaska Jokuselta löytyä pitkälti toistakymmentä
kiipeilijää. Tilanteessa ei sinällään ole mitään väärää tai ikävää, mutta ehkä tulevaisuudessa maamme jääkiipeilijöiden pienen pieni määrä löytää kanjonista uusia kulmia, joissa jokaisella on mahdollisuus kokea pala Korouoman hiljaista taikaa.

Vaikka uomassa on kiivetty jo vuosikymmeniä, löytyy sieltä vieläkin uusia putouksia ensinoustavaksi,
mixtalinjoista puhumattakaan. Jopa vuonna 2020! Jääkiipeilystä mielenkiintoista tekeekin juuri lajin yllättävyys. Toiset putoukset muodostuvat joka vuosi, kun taas joku puikko saattaa olla kiivettävissä vain kerran elämässä.

Bingo Bango löytyy Masiinalta. Mainio linja!
Bingo Bango löytyy Masiinalta. Mainio linja!

Etenkin kuluvalla kaudella Korouoma on tarjonnut roppakaupalla onnistumisia ja harvinaisia linjoja niistä
haaveileville. Esimerkiksi osa kaukaisen Rosvosektorin mixtalinjoista on puhdasta jääkiipeilyä tänä
vuonna.

Kurkkaa kulman taa on yksi Rosvon 60 metriä korkeista mixtalinjoista. Alkuun jäätä ja loppuun turvetta.
Kurkkaa kulman taa on yksi Rosvon 60 metriä korkeista mixtalinjoista. Alkuun jäätä ja loppuun turvetta.

Masiinasektorilla, joka myös Munkkiluolana, sekä Purnuvaarana tunnetaan, on saatu nauttia erinomaisista olosuhteista. Markkinavoimien luonnollisilla kiivettävä versio on vakiinnutanut paikkansa ja
mysteeripultti slingisotkuineen on käytännössä unohdettu. Tapio Alhonsuon hieman headpoint tyylinen
`Dark Side` sai myös 3. ja 4. nousunsa.

Kuutti tekee 4. nousun reittiin nimeltä Dark Side.
Kuutti tekee 4. nousun reittiin nimeltä Dark Side.

Kymmenen vuotta sitten Jaskan ja Tuulentien välissä kiivetty puikkohärdelli F18, on toistettu jo niin moneen kertaan, että on vaikea pysyä laskuissa. Tiivistäen. Jos mietit talvikiipeilyreissua – ei aina tarvitse matkustaa Posiota pidemmälle.

Derby

Korouomasta löytyy noin 14 säännöllisesti muodostuvaa puhdasta jääputousta. Joinakin vuosina lukema
saattaa lähennellä jopa pariakymmentä, mutta silloin on oltava kaikki pelimerkit kohdallaan. Puhdas
jääputous meinaa siis ylhäältä alas asti ulottuvaa jäätä kohtalaisen pitkällä matkalla. Kuuden metrin
kinkamia ei lasketa. Paitsi Etelä-Suomessa.

Idea kiivetä kaikki mahdolliset putoukset päivässä onkin varsin luonnollinen haaste, jonka aloittivat Tapio
Alhonsuo, Riku Lavia, Aki Rautava ja Dennis joskus 2000-luvun puolivälin jälkeen kahdeksan putouksen
voimin, edeten Pajupuron autiotuvalta alavirtaa kohden. Heti perään Johan Lindemark täräytti samaiset
putoukset ylös tyylillä – sooloten ja ilman hehkutuksia. Tämän jälkeen Korouoma derbyksi ristittyä
haastetta ovat yrittäneet muutamat eri köysistöt, sekä soolokiipeilijät.

Vuonna 2013 Tapio ja Mira Alhonsuo onnistuivat tikkaamaan 13 jääputousta aloittaen Posion infokyltin
kohdalta Rovaniementieltä, päättäen suorituksen Pajupurolle rikkoen Juha Sillanpään ja Ulla Tiikkaisen 11
putouksen ennätyksen. Tämä kiipeilysuunta on vakiintunut derbyä yrittävien kiipeilijöiden taktiikaksi, sillä
vaikeimmat jääputoukset tulevat näin vastaan ensin.

Kanjonissa on monta laavua bivitystä varten.
Kanjonissa on monta laavua bivitystä varten.

Pidän itse sooloajatuksesta, sillä lähes kaikki uoman putoukset ovat varsin helppoa perusjääkiipeilyä. Yksin
liikkuessa ei tarvitse jäätyä varmistaessa, vaan sitä pysyy jatkuvassa, vapaassa liikkeessä alusta loppuun.
Vähemmän varusteita. Suurempi henkinen haaste.

Sooloamisella saa myös monesta teknisesti helppoa maastoa sisältävästä reitistä paljon
mielenkiintoisemman. Samalla yksin luonnossa liikkuessa tapahtuva kasvu ja kehitys on ainutlaatuista. Koen
tarvitsevani sitä välillä. Ei liikaa, mutta sopivissa määrin. Ja totta – kaikille sooloaminen ei sovi. Eikä tarvitse sopiakkaan.

Olen hahmotellut ja yrittänyt monesti Korouoma derbyn kaltaisia sooloprojekteja, kuten mahdollisimman
monta 4000m huippua päivässä tai kaikki viisi yli 7000m korkeaa Snow Leopard-vuorta kesässä. Totuus link-up projektien kanssa on se, että niissä harvoin onnistuu ensimmäisellä kerralla. Koen, että kaikki ovat
olleet realistisia tavoitteita, mutta pienet ja välillä suuremmatkin tekijät ovat estäneet toivotun lopputuloksen.
Yritin sooloderbyäkin jo vuonna 2016, mutta en löytänyt kaikkia putouksia ja luovutin kahdeksannen
jälkeen. Derby jäi kuitenkin mielen sopukoihin yhdeksi keskeneräiseksi projektiksi. Olihan haaste lähimpänä
talvista alppikiipeilyä Suomen oloissa.

Kun selvisi, että tällä kaudella uoma on huippuiskussa – oli aika kaivaa derbysuunnitelmat pöydälle!

Päivä käyntiin Jussin expressolla.
Päivä käyntiin Jussin expressolla.

Pimeää ja märkää 

Usein Korouoma derbyä ajetaan kevät-talvella auringonpaisteessa, ei tammikuun alun synkkyydessä. Nyt
aikaista ajankohtaa puolsivat leuto vuodenalku, vielä valuttavat putoukset, mikä tekisi jäästä helpompaa
kiivetä, sekä fakta, että satuin olemaan Lapissa. Henkisesti pimeys tekisi kaikesta monin verroin raskaampaa, mutta hyviä tekosyitä löytyy aina isojen päivien alla. Otsalamput on keksitty.

Varustepuolella taktiikkana oli kantaa mahdollisimman vähän, mikä taas vähentäisi rasitusta ja toisi
kiipeilyyn sitä kautta turvallisuutta.

Naruina matkaan tarttui yksi 60m puoliköysi ja Petzlin 60m Rad line eli apunaru. Näin pystyisin
laskeutumaan kaiken tarvittavan kerralla. Kolme jääruuvia mahdollisia abalakoveja varten, pari slingiä, kaksi
jatkoa, ATC ja prusik. Tietysti hakut, raudat, valjaat ja kypärä siihen päälle.

Otsalamppu vara-akkuineen, keitin ja patruuna kaasua, termari ja juomapullo, snäcksejä ja iltasapuskat
autiotuvalle. Mukana oli myös kamera, kartat ja sukset joihin sai kiinnitettyä kiipeilykengät. Kolme paria
hanskoja, kevyt kuitutakki, varapaita ja -sukat varavaatteina. Mitään yöpymiskamppeita en jaksanut kantaa.

Kuva: Ella Hellberg. Kuutamo
Kuva: Ella Hellberg.

Tammikuun 15.päivä jääkiipeilypäiviä oli takana jo sen verran, että derbyssä ei ehkä piipputtaisi
välittömästi. Ellakin oli heitetty Inariin töihin, eikä arkipäivinä luultavasti saisi mixtaseuraa uomaan, joten oli
derbyn vuoro.

Kello näytti 4:30 kun lähdin sivakoimaan, tai paremminkin köpöttelemään suksilla Rovaniementieltä kohti
Rosvosektoria. Paria viikkoa aikaisemmin tuhrasin Ellan kanssa samalle matkalle kolme tuntia, kun pakotin meidät seuraamaan Koivukönkään puron viertä vanhasta muistista. Nyt onnistuin laskettelemaan kelkkauria pitkin pohjalle ja tamppaamaan loppumatkan hiihtouraa Kauneimman alle. Matka taittui tunnissa, vaikka uutta lunta oli yöllä sadellutkin kymmenisen senttiä vauhtia hidastamaan. Lämpötila oli plussan puolella jo aamusta, mikä meinasi erittäin epämiellyttävää ja
märkää päivää.

Rensselit kuntoon. Kuva: Jussi Taka.
Rensselit kuntoon. Kuva: Jussi Taka.

Kauneinta oli kiivetty sen verran, että 60 metrinen putous oli paljon helpompi soolottava kuin 2016. Urakka
lähti hyvin käyntiin, vaikka lumihyllyjen läpi työntyminen kasteli viimeistään kaiken.

Bongasin Sikariportaan lirinän perusteella, mikä kertoi samalla putouksen huonosta kunnosta. Alempi
jäästeppi oli paikoin ohut ja irti seinästä. Yritin samalla miettiä millä putouksilla riittäisi pelkkä 60m köysi
laskeutumiseen. Sikariportaalla ei selkeästi riittänyt, vaan laskeuduin toistamiseen jostakin varvusta.

Blue Boyn jäänökärettä en löytänyt kovasta yrityksestä huolimatta. Aikaa kului ja hermot meni. Päätin
lopulta skipata luultavasti paksun lumipatjan alla piilotelleen jääklöntin.

Alavirran putoukset jotka kiipesin.
Alavirran putoukset jotka kiipesin.

Seuraavana edessä oli koko derbyn vaikein putous eli Sudenhammas. En ollut koskaan kiivennyt kyseistä
tolppaa, mutta eipä se mitään muuttanut. Ysikymppinen jää on ysikymppistä putouksesta riippumatta. Aamu oli vieläkin yhtä
synkkä kuin Inarissa tapaamani Pimeys-niminen koira, jonka väritys vastasi erittäin nokista piippua.

Kiipesin vettä sylkevän puikon alle ja pyörähdin sen oikealle puolelle. Joku oli selkeästi pakittanut, kun
mustaa köyttä oli uhrattu abakkaa varten urakalla. Puikko näytti koskemattomalta. Ja pirun jyrkältä.

Etenin metri kerrallaan, varmistaen jokaisen hakunpaikan erityishyvin. Exposure kasvoi, mutta mieli oli
rauhallinen. Puikon yläosassa löysin polvijammin kallion ja jään välistä, johon survasin oikean jalan miettimättä.
Siinä sitä levättiin polvijammissa käsiä ravistellen, valmistautuen toppaamaan.
Erittäin mieleenpainuva hetki.

Bulgen päälle nousu on ehdottomasti vaarallisimpia vaiheita jääkiipeilyssä. Koko toppi pleittaa
herkästi, ja sehän ei varsinkaan soolohommissa ole ideaalitilanne. Nyt homma rullasi ja toppasin putouksen
hyvillä mielin.

Laskeutumassa Sudenhampaalta.
Laskeutumassa Sudenhampaalta.

Itseluottamus kasvaa ja meno rentoutuu aina vähän jännemmän soolon jälkeen. Seuraavaa kahta
nimetöntä putousta etsiessä fiilis oli korkealla. Ei kauaa, sillä kumpikaan ei ollut muodostunut. Kävin jopa
mönkimässä erään röörin sisällä jään perässä, mutta vastaan tuli metritolkulla hankea. Enkeliputous sentään oli kunnossa, mutta muistutti enemmän kahlausta kuin kiipeilyä.

Päivä oli jo valjennut, mikä tiesi tahdin nostoa, sillä valoa ei kannattaisi hukata. Seuraava tauko pidettäisiin vasta hämärän laskeuduttua. Ikävä juttu oli se, että en ollut pitänyt ensimmäistäkään breikkiä vielä. Tosin litimärkänä ei paljoa pysähdyttäisi. Liike pitää lämpimänä!

Pitkä hiihtopätkä toi Ruskealle Virralle, jonka kiipesin ns. turistireittiä pitkin. Mammutti vasenta laitaa ylös
ja kävellen alas. Sitten Onnekas ja Jaska Jokunen. Tuulentie tarjosi siisteintä ja jyrkintä jääkiipeilyä heti
Sudenhampaan jälkeen. Revontulella pohkeissa alkoi olla tuntemuksia kellon näyttäessä 14:30. Takana oli
kymmenen jääputousta, mutta aikaa ei ollut vieläkään pysähtyä, sillä valoa oli vielä hetkeksi. Vaihdoin
ensimmäistä kertaa hanskat ja jatkoin hiihtoa.

Onnekas.
Onnekas.

En ollut koskaan käynyt Revontulta edempänä, mikä saattaisi kostaantua. Hiihtomaasto vaikeutui ja
suunnistus alkoi. Lipposen Juha oli edellisviikonloppuna kiivennyt kaverinsa kanssa Pajupurolta Jäämorsiammen ja Timanttikourun, sekä löytänyt kaksi uutta putousta. Juhan piirtämä kartta kädessä rämmin harjuja ylös alas.

Tuulentien hieno alkurööri!
Tuulentien hieno alkurööri!

Viimeisen valonkajastuksen aikaan näin edessäni täysin uuden putouksen. Ei auttanut muu kuin kahlata
louhikko ylös ja kiivetä noin 20 metrinen WI3+. Luulen, että kyseessä oli ensinousu, ja vaikka ränni ei
maailman hienoin ollutkaan, voittaa se Blue Boyt ja Enkeliputoukset heittämällä.

Ensinoustu putous. Kuva otettu maaliskuussa, jolloin lunta oli vieläkin enemmän. Kuva: Juha Sillanpää.
Ensinoustu putous. Kuva otettu maaliskuussa, jolloin lunta oli vieläkin enemmän. Kuva: Juha Sillanpää.

Hiihto jatkui ja reissu alkoi painaa jaloissa. Siteet irtosivat sen kymmenen kertaa sysipimeässä illassa harjujen ja kivilouhikoiden sekamelskassa.
Onneksi törmäsin Oululaisten jälkiin, jotka auttoivat löytämään seuraavat kaksi nimetöntä putousta.
Ensimmäisen skippasin, kun sen alku näytti liian lumiselta omaan mielenkiintoon nähden. Toinen oli paljon kutsuvampi ja toimisi loistavana kurssiputouksena, jos sijainti olisi vähänkään parempi.

Ylävirran vähemmän tunnetut putoukset. Sinisiä en kiivennyt ja Jäämorsian jää juuri kuvan alareunan ulkopuolelle.
Ylävirran vähemmän tunnetut putoukset. Sinisiä en kiivennyt ja Jäämorsian jää juuri kuvan alareunan ulkopuolelle.

Seurasin edelleen jälkiä, mutta kapean sillan kohdalla tajusin ohittaneeni Timanttikourun. Nimettömän
putouksen alta oli lähtenyt jäljet vasempaan, mutta luulin niiden syntyneen kusipaikan etsinnän
seurauksena. Sillalla sisäinen kilpailuvietti heräsi. Jos palaisin Timanttikourulle ja löytäisin Jäämorsiammen,
tulisi putouksien lukumääräksi 14, vaikka palaaminen ja seikkailu pimeässä ei varsinaisesti kiinnostanut enää
yhtään.

No helkkari vie! Dumppasin sukset ja palasin jälkiä pitkin nimettömän alle. Lopulta pääsin Timanttikourulle
ja kiipesin sen pois. Enää yksi jäljellä.

Hiihdin Pajupuron autiotuvalle, mihin jätin repun ja kaiken muun ylimääräisen. Nappasin mukaan vain köyden,
raudat ja hakut. Jäämorsian ei ollut nimensä veroinen, vaan enemmänkin metsänpeikkoa muistuttava
kaksiosainen ilmestys. Viestitin kotiin olevani hengissä ja vastasin Tapsan viestiin. Laskeutuessa köysi ei
tietenkään riittänyt maahan ja jouduin vääntämään vielä abakan. Enpä kantanut kolmea jääruuvia mukana
turhaan.

Pajupurolla kello pysähtyi 20:00 eli 15,5h aloittamisen jälkeen. Takana oli 14 vapaasoolona kiivettyä
putousta ja noin 15km hiihtoa. Olin väsynyt, mutta fyysisesti olin vielä kaukana pitkien alppireittien
rasituksista. Vaikeinta oli taistella pimeyttä ja jatkuvaa litimärkänä oloa vastaan. Huomioitavaa on myös se,
että viimeisessä neljässä putouksessa kesti 5,5 tuntia, kun Ruskean ja Revontulen välillä meni 4 tuntia.

Pajun kämppä derbyn jälkeisenä aamuna.
Pajun kämppä derbyn jälkeisenä aamuna.

Yö vierähti kuori- ja kuitutakki peittona. Kerran heräsin sytyttämään kaminan uudestaan, mutta sain kuin
sainkin nukuttua hyvät yöunet. Aamulla ei paljoa huvittanut laittaa suksia jalkaan, mutta 15km hiihto
takaisin autolle teitä pitkin oli pakkorasti. Kolmen tunnin ja useamman loputtoman suoran jälkeen sinetöin
luupin ja ajoin suoraan Posion Peikonpesään kebabille. Nappasin 1,5l limsaa, sekä pizzan mukaan autoon ja
ajoin yhdeltä istumalta 8,5 tuntia Imatralle. Homma paketissa.

Luuppi piirrettynä ja punainen nuoli osoittamassa kiertosuunnan. Derby on myös päätetty Saukkovaaran parkkipaikalle yms. Aika lakkaa juoksemasta Pajulla, joten täydellistä rinkiä ei tarvitse tehdä. Toki se miellyttää silmää ;)
Luuppi piirrettynä ja punainen nuoli osoittamassa kiertosuunnan. Derby on myös päätetty Saukkovaaran parkkipaikalle yms. Aika lakkaa juoksemasta Pajulla, joten täydellistä rinkiä ei tarvitse tehdä. Toki se miellyttää silmää 😉

PS. Tällä kaudella on mahdollisuus kiivetä ainakin 16, ehkä jopa 17 putousta jos tatsia riittää. On vain löydettävä Blue Boy ja tikattava yksi tai kaksi yläjuoksun putousta, jotka skippasin. Toista en nähnyt, mutta lirinästä päätellen siellä on varmasti jotain.

Kovat derbyilijäthän ottavat asiakseen mixtaversion.

(Teksti on kirjoitettu tammikuussa 2020)


Juho Knuuttila

Juho Knuuttila (s.1995) on nuoresta iästään huolimatta yksi Suomen aktiivisimmista alppikiipeilijöistä. Hän on kiivennyt mm. legendaarisen pohjoisseinätrilogian (Eiger, Matterhorn ja Grandes Jorasses), useita seiskatonnisia Keski-Aasiassa, soolonnut ison liudan Alppien nelitonnisia ja kiivennyt Mt. Hunterin ranskalaisten reitin 6.nousun. Lähivuosina Juho meinaa keskittyä teknisesti haastaviin nousuihin Alpeilla ja maailman suurilla vuorilla, mutta aikaa löytyy myös halkeama- ja mixtakiipeilylle Suomessa.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit