FI | ENG
Samuli Mansikka / 24/03/2014

Kevättä pukkaa!

Olipahan mahtava pariviikkoinen Chamonix:ssa! Olin kuun alussa jokavuotisella työmatkalla Milanossa ja tälläpä kertaa hoksasin jatkaa siitä Ranskan alpeille! Milanohan on kätevästi ”sillä suunnalla” ja juna varmaan heittäisi Blancin kulmille kätevästi. Eihän se aivan vaivatonta suuren tavaramäärän kanssa tehtyine vaihtoineen ollut, mutta tulipahan testattua.

Kuutisen tuntia Italiasta Sveitsin halki Ranskaan junailtuani saavuin jo niin kovin tuttuun Chamonix:n pikkukaupunkiin. Ensimmäisen päivän pilvinen ja lumisateinen sää ei erityisemmin inspiroinut ja pelkäsinkin retkestä vedettävän ihan täysi vesiperä. Edellisistä talvikauden alppiretkistä viisastuneena olin napannut tällä kertaa mukaan suksivehkeet, jotka nekin olivat tosin maanneet käyttämättöminä vintillä jo neljä edellistä talvea.

Laskuhommista ja -paikoista en ymmärrä yhtään mitään. Onneksi paikalla oli tuttuja, innokkaita Chamonix:n suksijavakkareita, joiden porukkaan sain itseni tupattua. Seuraavana aamuna seurasin kolmikon imussa Midille, josta piti laskea Vallee Blanchen Grands Envers.

Myönnettäköön, että kuuden vuoden tauon jälkeen otti hetken tottua liukkaiden lankkujen päällä seisomiseen, mutta perässä luisuteltiin.

Vaan onpahan muuten toi laskuhomma ihan järjettömän hauskaa! Lumi oli erinomaista, mikä tietenkin tuntui paikkaavan hataraa tekniikkaa. Edellisen viikonlopun suuret sademäärät ja päivälle luvattu aavistuksen epävarma keli oli tainnut säikäyttää kaikki paitsi innokkaimmat laskijat, sillä jälkiäkin oli hämmentävän vähän. Ihan mahtavaa hommaa!

Seuraavana päivänä olikin rinteeseen lähteneen väkimäärän suhteen ihan eri meininki. Lähdettiin Breventin puolelle hiihtelemään Col du Belvederelle ja muitakin oli! Meidän porukka tosin taisi olla ainoa, joka laski solasta pohjoispuolelle Le Buetin suuntaan tähdäten. Tässä kohtaa olin jo ihan ookoo sen ajatuksen kanssa, että mitään ei pääsisi kiipeämään, vaan että menisi laskuhommiksi koko kaksiviikkoinen. Ei haittaisi!

Kolmospäivänä pamautettiin tuuliselle Grands Montetsille ylös ja sieltä suojan puolelle ja Drun vierestä Couloir Rectilignen variaatiota alas.

Nelospäivän kohdalla tauoton auringonpaiste oli jo alkanut pakata lumia tiukemmaksi. Pienellä hiihtelyllä löydettiin kuitenkin Col du Beugeantin pohjoispuolelta ihan mielettömän hyvää laskua.

Ihan kamalasti ei näiden jälkeen enää jaksettu lumien perässä hiihdellä. Lähdettiin Flegeren ja Breventin lähirinteisiin ja kivuttiin ensin Aiguille Pourrien, eli ”Purrin” päälle. Lyhyt, hauska lasku oli hyvä paikka lämmitellä ennen päivän isompaa siivua. Breventiltä päädyttiin E.N.S.A. -kuluaarin päälle ja luisuteltiin ja hypähdeltiin se alas. Kovaahan se näin jyrkkä yleensä on ja tälläkin kertaa, mutta ei kuitenkaan jäistä. Ei huono! Niinno, paitsi kuluaarin alaosan perunapelto, jossa meikäläisellä meinasi palaa käämi. Ja paloikin.

Ylämäkihommiin

Suksijat jatkoivat laskuhommia, mutta minä ja kylille saapunut reissukaverini halusimme vuorille. Oli ilmiselvää, että jää- ja mikstareitit eivät olleet kuivan alkukauden ja edellisviikonlopun dumpin myötä kunnossa. Kukaan ei ollut kiivennyt mitään. Päätimme ottaa mukavan retken Blancille hiihtäen Grands Muletsia ylös ja laskien topista laaksoon.

Midin väliasemalta on lyhyt matka Muletsin majalle, joka monen muun alppimajoituksen tavoin talvella tarjoaa avoimet ovet, mutta ei miehitystä ja palvelua. Majalta on pitkä matka toppiin ja lähdimme nousuun aikaisin. Hiihtelimme 3000 metristä 4100 metriin ihan reipasta vauhtia vain törmätäksemme jättimäisiin reunarailoihin ns. Corridorissa. Ehkä jollain ”neloskuviolla” olisi päässyt kiepahtamaan reunan yli ja edelleen jatkamaan matkaa, mutta eipä huvittanut yhdellä hakulla ja kynsinensä lähteä raapimaan railon yläpuolen jäärinnettä. Kanssamme matkaa tehneen ranskalaiskaksikon kanssa yksissä tuumin päätimme kaikki lähteä alas laaksoon. Pitkä siivuhan siitä tuli etenkin, kun vahingossa laskimme alkumatkan hyvää lunta seuraillen Blancin tunnelin suulle. Sieltä kun oli kohtalaisen pitkä siivu vielä kävellä ennen, kuin löysimme bisseä ja pizzaa tarjoilevan ravitsemusliikkeen.

Seuraava päivä menikin kylässä kuljaillessa ja haistellessa potentiaalista kiivettävää. Reitit ei tosiaan olleet kunnossa ja vaihtoehdot olivat vähissä.

Matkan viimeiseksi retkeksi valikoimme Aiguille du Midin / Rognon du Planin pohjoisseinän klassikkokevätreitin Le Fil a Plombin (TD-, III, 4+, M4, 700m.). Jäätä oli kuulemma ohkaisesti, mutta sitä oli lähipäivinä joka tapauksessa kiivetty.

Kabiinilla ylös Planille ja siitä reitin juurelle! Suksimiehet ja -naiset painelivat meidän lumessa kahlaavien ohi ja pääsivät reitille edeltä. Suomalainenhan ei jonossa etuile, vaan seisoo ständilla ihan kiltisti omaa vuoroa odotellen. Tulisi pitkä päivä. Ei mutta siinähän kipsuteltiin muutenkin helposti seurattavaa reittiä ja kelihän oli aivan käsittämättömän upea. Nautin! Oli käsittämätöntä, miten koko matkan ajan olimme saaneet nauttia pilvettömästä taivaasta. Se ei suinkaan ole kovin tavallista tällä massiivilla.

Reitti vie lyhyiden jääportaiden kautta loogisesti eteenpäin. Varjoisella reitillä lumi ja jää olivat hyvää, joskin ohkaista. Puolivälin kruksi oli ihan oikeasti aika herkkä, niinhän ne siellä OHM:ssä sanoivat. Jää oli hyvin ohutta, herkkää ja kauttaaltaan kalliosta irti, eikä ruuvia tahtonut mihinkään saada sisään 5-10 senttiä enempää. Vähän tuli pitkää rannaria välillä, vaan eipä niistä mikään olisi kestänyt lyhyttäkään roikaisua. Loppureitti meni ihan kivasti, joskin kaikki se ständeillä venttailu oli vienyt kohtalaisen paljon aikaa. Missasimme viimeisen kabiinin ja lahnustimme Midin syövereihin Blancin massiivin klassikkomajapaikkaa, hissiaseman vessaa etsien. Emmekä olleet yksin; ruotsalaiskaksikko oli kivunnut Frendo Spurin ja brittikolmikko jotain reittiä Rondin jäätiköltä Cosmiquesin harjanteelle. Vessan lattialla oli lämmin nukkua köysikoilien päällä ennen, kuin painelimme ekalla kabiinilla alas ja Elevationiin aamiaiselle.

Siinäpä se olikin 12 päivää Chamonix:ssa! Kiipeilyt jäivät suurista suunnitelmista huolimatta toteutumatta, mutta laskeminen oli ihan hemmetin kivaa pitkän tauon jälkeen. Ja ihan tosiaan, harvoin saa Blancilla kohdalleen noin pitkää aurinkoista jaksoa.

Kangchenjungalle

Seuraavaa blogia kirjoitellaankin Nepalista! Kangchenjungalle lähtöpäiväksi varmistui 6.4. ja Katmandusta lähdetään eteenpäin 9.4. Kätevimmin seuraat matkaa Twitterissä (https://twitter.com/Samuli_Mansikka) ja Instagramissa (http://instagram.com/samulimansikka). Kotisivuille (www.samulimansikka.com) tulee blogia.

Hyvää kevättä kaikille!

Samuli


Samuli Mansikka

Samuli Mansikka, s. 1978 suomalainen vuorikiipeilijä joka kiipesi 10:lle maailman 14:sta 8-tonnisesta vuoresta ilman lisähappea tai tukijoukkoja. Samuli kuoli 24.3.2015 palatessaan Annapurnalta (8091m).

Himalajanousujen lisäksi Samuli kiipesi suurimman osan Alppien 4-tonnisista vuorista. Myös Afrikan ja Etelä-Amerikan monet alueet ja vuoret olivat Samulille tuttuja. Hän toimi oppaana sekä suomalaisessa matkatoimisto Aventurassa että kansainvälisillä toimijoilla ulkomailla.

Samuli oli poikkeuksellisen lahjakas vuorikiipeilijä, joka rakasti vuoria yli kaiken. Samuli uskalsi tavoitella unelmiaan ja inspiroi myös muita tavoittelemaan omiaan. Samulin energisyys tarttui ja vaikutti kaikkiin hänen ympärillään.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit