FI | ENG
Juho Knuuttila / 26/07/2016

Keskikesän jäätä Vertellä ja Mont Blancilla

Heinäkuinen helle muuttaa Mont Blanc massiivin jäätiköt nopeasti sohjoksi ja kuluaarit kivivyöryjä syökseviksi pedoiksi. Nykyään Alpeilla kiivetään keskikesällä enimmäkseen kallioreittejä ja harjanteita pakkasrajan huidellessa pitkälti yli 4000 metrissä. Suhteellisen stressittömät ja leppoiset reitit toimivat kaikkein kuumimpina päivinä, ja toisaalta aina Chamonixiin saavuttaessa sitä on hyvä aloittaa lyhkäisillä vedoilla. Voie Rebuffat, Harold et Maud ja Chapelle de la Gliere esimerkkeinä reiteistä, joita tuli tikattua Hilanderin Laurin, sekä brittiläisen Timin kanssa ensimmäisellä viikolla. 

Lauri fiilistelee Chapelle de la Glier-reitillä.
Lauri fiilistelee Chapelle de la Glier-reitillä.
Juho vedenkeittohomissa Col de la Fourche'n mökissä.
Juho vedenkeittohomissa Col de la Fourche’n mökissä.

Mutta nopeasti se tilanne muuttuu. Neljä sateista ja kylmää päivää toi lumirajan 2000 metriin, ja äkkiä sukset olivatkin se paras vaihtoehto lähestymisille Col du Midillä. Mitä kiivetä, kun kaikki on lumen peitossa?

Meillä oli Timin kanssa selkeä suunnitelma.

Brown-Patey/Marsigny-Mohr exit, Aiguille Verte

Aiguille Verten (4122m) Sans Nom-seinä on kaikkien nähtävillä suoraan Chamonixin keskustasta. Silti sitä kiivetään huomattavasti harvemmin, kuin massiivin muita isoja seiniä. Vaikeakulkuinen jäätikkö alla, yllä roikkuvat serakit tai hankala poistuminen voivat olla syitä vähäisiin kiipeilymääriin. Seinän oikeassa laidassa menee kuitenkin useampi reitti, jotka välttävät isot objektiiviset riskit. Yksi niistä on Brown-Patey, jonka alaosa kiivetään optimiolosuhteissa tossuilla ja yläosa hakkujen/rautojen kanssa. Suurin haaste onkin laskeutuminen huipulta eteläseinän Whymper-kuluaarin kautta, sillä korkeilla lämmöillä ränniin ei ole asiaa. Verten kiipeäminen on ihan full-on alpinismia alusta loppuun. 

Talvinen Sans Nom-seinä keskellä kesää.
Talvinen Sans Nom-seinä keskellä kesää.

Perjantai-aamuna otettiin Timin kanssa koppi Grand Montetsin yläasemalle, ja haikattiin pari tuntia reitin alkuun. Lähestyminen sisälsi tällä kertaa 4 rappelia, kerran jumiutuneen köyden, railoisen jäätikön ja liikaa lunta. Fiilis seinän alla oli hyvin erämainen, vaikka hissiltä Petit Verteä kiipeävien hälinä kantautui tuulen mukana korviimme.

Luminen Nant Blanc-jäätikkö lähestymisellä.
Luminen Nant Blanc-jäätikkö lähestymisellä.

Ensimmäisen päivän tarkoituksena oli kavuta kiireettömästi 400 metrin kallio-osuus jään alkuun, ja bivittää hyllyllä auringonlaskua ihaillen. Kävi heti selväksi, että reitillä oli lunta törkeän paljon. Vitosen släbin kiipeäminen hakkujen kanssa kiteyttää päivän teeman erinomaisesti. Liidipää ei saanut hetkeäkään lepoa, sillä kulman takana odotti aina uusi luminen yllätys. Onneksi kruksi oli sentään kuiva – päivän helpoin köydenpituus!

Tim seuraa lumista 5b:n släbiä huonoilla varmistuksilla.
Tim seuraa lumista 5b:n släbiä huonoilla varmistuksilla.

Kalliokaistale, jota kiipesimme, toimi ikäänkuin vedenjakajana yläosan lumikenttien puhdistueassa ylimääräisestä lumesta. Vyöryjen kumu soi korvissa pitkin päivää.

Auringon laskiessa horisonttiin könysimme viimeiset metrit bivipaikalle, jossa odottikin iloinen hyllyn puhdistaminen syvästä lumesta. Ei ollut aikaa tutkia vastapäisen Drun pohjoisseinän reittejä, sillä oli saatava muutama tunti unta muhkuraisella alustalla. 

Viimeiset metrit biville auringon laskiessa.
Viimeiset metrit biville auringon laskiessa.
Sans Nom-seinä!
Sans Nom-seinä!

Aamu tuli liian aikaisin, vaikka lähdimme liikkeelle vasta kuudelta. Lumikentät oli nopea kiivetä, nyt kun liika lumi oli vyörynyt jäätikölle. Toinen päivä oli siis alkanut suunnitellusti! Kaksi pitkää simul-osuutta toi meidät Breche de Sans Nomiin, josta seuraisimme Sans Nom-harjannetta Verten huipulle. Alkuperäinen Brown-Patey menee ylös irtonaisia halkeamia pitkin, ei-niin-luonnollista linjaa seuraten, joten nykyään Marsigny-Mohr on suositeltavin lopetus reitille.

Kesäistä jäätä keskellä Sans Nom-seinää.
Kesäistä jäätä keskellä Sans Nom-seinää.

Sans Nom-harjanne on klassikkoreitti itsessään. Sitä hehkutetaan Verten hienoimpana harjanteena jokaisessa toporaattorissa. Joitain vuosia sitten kivivyöry teki reitistä kruksikkaan. Et välttämättä kohtaa D:n alppireitillä 6b:n halkeamaa kovinkaan usein. Nyt rööri oli lumessa, joten kiskoin itseni väkivalloin ylös kamoista vetämällä. Kaunista? Ei todellakaan. Ei ollut aikaa jäädä leikkimään kalliokiipeilijää 10 metrin osuudelle.

Huippua lähestyessä kiipeily sen kuin parani. Päätähuimaavan hienoa lumiharjannetta piti välillä ratsastaa, kun se oli veitseäkin terävämpi. Punertavien graniittipaasien kiertely päättyi lopulta lumikenttään Aiguille Verten huipulle. Tuuli oli todella kova. Köysi lensi ilmassa.

Avant le Verte on est alpiniste, à la Verte on devient montagnard…” – Gaston Rebuffat.

Aiguille Verten huippu. Tuuli oli todella kova.
Aiguille Verten huippu. Jostakin syystä kamera ei laulanut viimeisillä sadoilla metreillä. Tuuli oli todella kova.

Niin kuin sanottu, Verten huipulta ei ole helppoa tietä alas. Whymper-kuluaari on lumisilla olosuhteilla nopein ja paras vaihtoehto, mutta silloinkin on laskeuduttava aikaisin aamulla tai myöhään illalla. Eteläseinä kun lämpeää päivällä liiaksi. Nyt kuru alkoi viiletä kuuden maissa, ja päästikin meidät kohtuu helposti tusinalla rappelilla alas jäätikölle. 

Loskamarssi jäätiköllä illan pimetessä.
Loskamarssi jäätiköllä illan pimetessä.

Edessä oli vielä perinteinen loskamarssi jäljettömällä jäätiköllä Couverclen majan herkkujen tykö. Majavahti oli ystävällisellä päällä, ja tarjosi illan pimeydestä saapuville kakkua ja keittoa, vaikka kello oli jo ties kuinka paljon.

 

Bonatti-Oggioni, Pilier Rouge du Brouillard (Mont Blanc)

Verteltä kylille päästyämme piti ensimmäiseksi tarkistaa sääennuste. Väsyneiden jalkojemme pahaksi onneksi se lupasi kolmeksi päiväksi aurinkoa ennen seuraavaa sateista jaksoa. Liiat lumetkin olivat ehtineet sulaa eteläseiniltä, joten montaa tekosyytä laaksoon jäämiselle ei löytynyt. Oli aika lähteä topittamaan Mont Blanc!

Italian Val Veny’stä ylöspäin katsoessa näyttää, että kultaisten graniittipilarien halkoma Blancin eteläseinä olisi vain parin tunnin kävelyn päässä. Tosiasiassa 2300 vertikaalimetriä ja kaksi päivää erottaa kiipeilijät yhdestä Alppien villeimmistä seinistä.

Kevyt 2300 vertikaalimetrin aamupatikka.
Kevyt 2300 vertikaalimetrin aamupatikka.

Meillä ei ollut halua käyttää montaa päivää lähestymiseen, vaikka Monzinon luksusmaja puolivälissä nousua tarjoaisikin mahdollisuuden viinin maisteluun, ja jonkun lyhyen kallioreitin kiipeämiseen Crouxilla. Tyrkkäsimme kuudessa tunnissa laakson pohjalta Ecclesin peltibiveille 3900 metriin. Brouillardin railoinen jäätikkö oli tällä kertaa nopea kulkea aamun varjoissa, eikä sitä tavallista sohjoa tarvinnut kahlata. Brutaali herätys se silti oli. 

Pilier Rouge de Brouillard keskellä kuvaa.
Pilier Rouge de Brouillard keskellä kuvaa.

Hyvällä säällä Ecclesin mökit ovat ääriään myöten täynnä kiipeilijöitä, joista suurin osa tulee Innominatan perässä. Kuulimme, että päivää aikaisemmin kymmenen ihmistä nukkui ulkosalla vailla makuupussia, kun 14 henkeä vetävät kopit suorastaan pursusivat ihmisiä. Meillä kävi tuuri – modernimmassa ylämökissä majaili kansamme vain britit Bob ja Lee, jotka aikoivat vieläpä samalle reitille. Ahdasta oli nelistäänkin!

Brouillardin punainen pilari kohoaa 400 metrisenä tolppana kohti taivaita Blancin eteläseinällä. Bonatti-Oggioni on pilarin ensinousun linja, joka mutkittelee ylös selkeitä heikkouksia etsien. Monet laskeutuvat pilarin huipulta takaisin jäätikölle kalliokiipeilyosuuden loputtua, mutta se on kaukana alpinismista. Mont Blancin huipulle jatkavat joutuvat vielä kiipeämään loputtoman ja erittäin irtonaisen Brouillardin harjanteen, jolta on vaikea pakittaa. Näitä kahta eri tyyliä ei voi käytännössä edes verrata keskenään.

Jyrkkää kiipeilyä heti aamutuimaan
Jyrkkää heti aamutuimaan
bob kiipeää jäisiä halkeamia
Bob jäisten halkeamien kimpussa. Hyvää treeniä Patagoniaan!
broullardin harjanne, kuusi tuntia irtokivi kauhomista
Pilarin huipulla, kuusi tuntia irtokiviharjaa edessä.

Totta puhuakseni odotin reitin kiipeämisestä todellista taistelua sen pituuden suhteen, mutta päivä menikin aika leppoisasti. Jäiset halkeamat ja jyrkemmät köydenpituudet olivat toki raskaita kiivetä repun kanssa. Pilarin topissa oltiin ennen puoltapäivää ja Alppien katolla kuudelta illalla. Brouillardin harjanne oli ilmavaa irtokivikauhomista, joka toi sopivasti lisämaustetta koko touhuun. Suosittelen reittiä, jos kiipeilyllisempi tapa huiputtaa Mont Blanc kiinnostaa. Hyvä keli ja nopea köysitoiminta antavat hyvät edellytykset onnistumiselle!

Juho Mont Blanc huipulla
Mont Blancin huipulla!

 

 

 

 

 

 

 


Juho Knuuttila

Juho Knuuttila (s.1995) on nuoresta iästään huolimatta yksi Suomen aktiivisimmista alppikiipeilijöistä. Hän on kiivennyt mm. legendaarisen pohjoisseinätrilogian (Eiger, Matterhorn ja Grandes Jorasses), useita seiskatonnisia Keski-Aasiassa, soolonnut ison liudan Alppien nelitonnisia ja kiivennyt Mt. Hunterin ranskalaisten reitin 6.nousun. Lähivuosina Juho meinaa keskittyä teknisesti haastaviin nousuihin Alpeilla ja maailman suurilla vuorilla, mutta aikaa löytyy myös halkeama- ja mixtakiipeilylle Suomessa.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit