Kesä, tämä laskemisen kannalta aivan hyödytön vuodenaika. Yritä siinä sitten haaveilla mäenlaskusta ja tulevasta talvesta, kun luonto on vehreimmillään ja läheiseltä laiturilta kuuluu lasten riemukkaiden vesileikkien ääniä. Tunnustan, olen enemmän elossa talvisin. Kesä on vain ylimenovaihe seuraavaan talveen. Siispä voinkin mielenrauhani säilyttääkseni tuudittautua menneeseen talveen ja alkaa purkaa mennyttä talvea ja sen tapahtumia. Ei, en missään tapauksessa tee sitä kronologisessa järjestyksessä, vaan vallitsevan lämmön tuoman sisäisen kaaoksen saattelemana täysin sattumanvaraisesti. Aion tässä ensimmäiseksi summata miltä huhti-toukokuu tuntui pohjoisen valossa. Tein kolme erillisretkeä Lyngeniin, jotka ajattomuuden ja yöttömän yön puristuksissä kietoutuivat yhteen, muodostaen loppujen lopuksi vain yhden muistijäljen.
Kultainen auringonvalo heijastuu vuonon pinnasta silmääni. Samanaikaisesti pyöriäinen nousee merenpintaan hengittääkseen ja painuakseen jälleen pinnan alle. Kevyt tuulenvire saa vuonon pinnan väreilemään ja tunnen sisäistä rauhaa tässä maisemassa. Vastapäisten mäkien huiput ovat vielä täysin valkeita, vaikka lumiraja onkin alkanut kohoamaan kauemmas rannasta, kuin aikuistuvan miehen hiusraja konsanaan, viestittäen lähestyvästä kesästä. Vierelläni uskollinen ystäväni kaivelee maata ja työntää kuonoaan jokaiseen koloon. Olemme irtolaisia, kaukana arkisesta maisemasta. Täällä on hyvä olla ja se ovat huomanneet viime vuosina monet muutkin.
Kello tikittää, mutta sillä ei ole juuri suurta merkitystä. Aika ei ole keväisin kuningas jäämeren tuntumassa vaan ajattomuus hallitsee olemusta. Näin ollen kiire ei pääse yllättämään hiihtäjää aamuisin ja itsekin verkkaisesti kasailen päivän nousua varten tavaroitani ja pohdiskelen minne lähtisin.
Ei ainuttakaan jälkeäkään koko laaksossa. Läheisillä mäillä tuntui olevan enemmän väkeä, mutta tänne ei ole kukaan vielä tänään eksynyt. Liekö edes muutamana edellisenä päivänä, sillä edellisöinen lumisade jätti vain ohuen kerroksen uutta lunta vanhan päälle. Omia latuja kilometrikaupalla. Olo on kuin olisi ainoana ihmisenä tässä universumissa. Rauhallisin mielin katselen ympäröiviä vuoria ja pohdiskelen mahdollisuuksia nousta niille jonain toisena päivänä. Tuo tuossa etenkin näyttää lupaavalta ja niin tuokin tuolla kauempana. Nyt kuitenkin olen jo päättänyt minne menisin ja yksi monen vuoden haaveista tulisi viimein toteen. Jos vain sää pysyisi yhtä kauniina loppuun asti niin kaikki olisi täydellistä.
Hikipisara valuu alas otsalta. Silmään sukeltaessa tunnen pientä kirvelyä, mutta se on nopeasti ohi. Pilvettömältä taivaalta tervehtivän auringon porotus tuntuu kasvoilla. Onnekseni löydän lohtua kurun varjoisista seinämistä. Ne antavat hetkellistä suojaa nousijalle. Yritän ponnistaa ylemmäs, mutta jalkani lipeävät yhä uudelleen ja uudelleen. Edes reipas potkiminen ei auta. Paikoitellen paksunkin lumipatjan alla jäinen kerros ei anna pitoa ilman rautoja. Nouseminen vaatii siis työkaluja. Puskiessani polkua yhä ylemmäs tunnen mukavaa poltetta. Talven harvat jäärautanousut tuntuvat pohkeissa. Tämä päivä varmasti muistuttaa minua huomen aamuna. Aurinko takanani seuraa kulkuani. Tunnen syvää tyytyväisyyttä noustessani yhä ylemmäs ja ylemmäs. Alhaalla ylittämien purojen ääni katoaa hiljalleen. Askel askeleelta lähestyn kurun loppua.
Lumi suksen alla on kylmää ja luistavaa. En osannut odottaa mitään näin hyvää tähän aikaan vuodesta. Voin antaa painovoiman viedä enkä vastusta sen sanoessa kovempaa, aina kovempaa. Tunnen suksen alla vanhoja kerroksia, mutta en anna sen liiemmin vaikuttaa vauhtiin. Pitkä rauhallinen käännös. Olin katsovinani ylös noustessani, minne ohjaisin suksiani. Nyt täydessä vauhdissa en enää muista minne minun piti mennä. Annan vaiston viedä. Jääpalat kolahtelevat suksenpohjaan. Onko pakko hidastaa. Älä anna pelon voittaa. Vauhtia, lisää vauhtia. Muista jarruttaa ennen kuin tulet kurun ulostuloon. Sinne asti niin lujaa kuin pääset. Riemu kumpuaa jostain syvältä sisimmästäni viimeisten käännösten jälkeen. Tätä se on, tältä sen täytyy tuntua ja tämän vuoksi haluan nousta yhä uudelleen ja uudelleen.
