Lunta ei näy takapihallani missään ja päästä kuuluu priiii! Aivan kammottava tarve päästä mäkeen.Edellinen retki meni totaali reisille. Ideana oli nousta Niko Pettersonin kanssa Barre des Ecrinsin päälle ja laskea alas. Reissuista vastaava henki ei ollut kuitenkaan puolellani, sillä Ecrinsin alueelle siirtymistä edeltävänä iltana kävin Chamonixin parhaassa pizza paikassa ja sain ruokamyrkytyksen. Anjoviksen syvyyksissä piili jokin salakavala salamatkustaja, joka sitten siirtyi minuun tehden olostani sangen tuskallisen.
Iski kooma. Järkyttävä automatka, oksentelua, hikoilua, tärinää ja La Berarden refugelle, Ecrinsin juurelle päästyämme kahden päivän totaalityhjennys. Eipä siinä mikään auttanut, kuin kärsiä olo pois. Kolmantena ja meidän varapäivänä olin jo elävien kirjoissa ja niinpä sitten lähdimme laakson perälle katselemaan maisemia ja ihmettelemään vuoristoa. Meijen juurelle könyttyäni olin käyttänyt kaiken energiani. Aurinko paistoi ja kaikesta huolimatta oli kiva istuskella katselemassa maisemia. Petterson meni menojaan ylemmäs harjanteella ja kävi kurkkaamassa Meijen vierestä La Graven kylän puolelle. Pilvet tulivat ja menivät, eikä ihmisiä ollut mailla halmeilla. Kauniit maisemat ovat aina jees ja vuoristossa on lähes poikkeuksetta hauskaa, mutta hiihtämään kun tultiin, niin ei tämä hiihtoretkestä käynyt. Siispä nyt kesäkuun vaihteessa täytyi päästä tekemään jotain rentouttavaa ja sitähän löytyi Norjasta.
Strynin kesähiihto
Stryn on ollut ohjelmalistassani jo vuosia. Pari kesää taaksepäin ajattelin, josko enää näille mäille palaisin, sillä moni töppyröistä oli tullut noustua ja laskettua jo tuhannen kertaa. Sain kuitenkin kutsun liittyä iloiseen turkulaisporukkaan, jonka aikomuksena oli myös mennä hiihtelemään Jotunheimenin alueelle. Pieni poikkeus Stryniläiseen hiihtoretkeen sai minut vakuuttumaan osallistumisestani. Kamat nippuun ja suunta kohti Turkua, laivalla yli ja kumijalalla perille. Tässä suunnitelma.
Stryn on elänyt parhaat vuotensa jo moneen kertaan. Parhaat niistä se eli kuitenkin joskus kultaisella yhdeksänkymmenluvulla. Viimeiset vuodet ovat olleet jatkuvaa kamppailua olemassaolon ja tuonelan välillä. Tämäkään vuosi ei ollut poikkeus ja matkaan lähtiessä olin hyvin tietoinen hiihtokeskuksessa vallitsevasta neuvostoliittolaisesta tunnelmasta. Liekö paikallisten laiskuutta, näin ainakin itse uskon, tai sitten varojen puutetta, mutta kuten niin monena vuonna aikaisemmin hissirakennelmia ei oltu taaskaan saatu pystyyn ja keskus pyöri alahissin avulla. Joskus muinoin runsauden pulasta kärsinyt kahvila on vuosien varrella muuttunut autioksi. Tiskillä vastassa on tyhjät lasivitriinit ja paikalta voi lähinnä itselleen hankkia Neuvostoliitosta tuttua ei oota.
Ei se kuitenkaan haitannut, sillä en ollut tullut tänne nauttimaan hissihiihdosta, enkä kahvilan tarjonnasta. Stryn on parhaimmillaan haikattuna ja omia eväitä huipulla nauttien. Täksi kesäksi olin hankkinut reppuni perukoille hyvin mahtuvan pienen kaasukeittimen ja kotini lähistöllä olevasta kirpputorista löysin matkailutarkoitukseen soveltuvan mutteripannun. Retkimielellä kun lähtee matkaan, niin sitä ei pety. Eivätkä kelitkään pettäneet. Jos Norjassa yleensä sataa, niin touko-kesäkuun vaihde on ollut suotuisaa aikaa jo monena vuotena. Yhtäjaksoinen auringonpaiste ja yli 25-asteen lämpötilat laaksossa eivät tuota ongelmia muutoin kuin lumen nopean sulamisen muodossa ja keskipäivän liimakerroksena lumen pinnassa. Vinkkinä siis, aamu ja ilta ovat parhaita aikoja tehdä nousuja ja laskuja.
Strynin tulevaisuus
Mutta mitä tälle alueelle voisi sitten tehdä, jotta se toimisi. Puitteet ovat kunnossa, mutta onko halua investoida. Sillä sitä tämä kaikki todella tarvitsisi. Olen jo monen monta vuotta pohtinut, että uudet hissisysteemit tulisi rakentaa. Nykyisellä menolla ei voi pitkään enää edetä. Laakso alussa Videseterin putouksen vieressä seisoo hotelli lähes tyhjillään. Siitä olisikin oivallista tehdä alueen vetonaula ja keskus. Siihen pihaan kun hissin polkaisisi, joka veisi Nukenin huipulle, niin jo lähtisi paikka uuteen uskoon.
Toinen vaihtoehto olisi muuttaa nykyinen rinnekahvila hotelliksi ja saada paikallinen tielaitos avaamaan tie jo huhtikuun alussa. Nykyisin avajaiset osuvat useinmiten toukokuun loppuun ja näin ollen kausi jää auttamatta lyhyeksi. Huhtikuussa kelit ovat muutenkin priimaa ja lunta on alueella yllin kyllin. Uusi suunta hissillekin tulisi tehdä. Unohtakaa jo jäätikölle pystytettävät ankkurit ja suunnatkaa hissi suoraan Kvitlenovan huipulle.
No tuskinpa mitään edistystä infran suhteen tulee lähitulevaisuudessa tapahtumaan, joten uskon että Strynin kesähiihtokeskus säilyy satunnaisten sankareiden skinnailukohteena. Itseäni kesähiihto kiinnostaa edelleen ja luulenpa, että ensi vuonna löydän itseni jälleen kiipeämästä vuorta ylös päin lämpimässä kesäillassa.
