FI | ENG
Samuli Mansikka / 26/08/2014

K2, Pakistan

Viime kerralla kirjoittelin olevani matkalla Broad Peakille. Sittemmin kesän retki muuttui suhteellisen radikaalisti kuultuani Skardussa, että Broad Peakin lupieni kanssa on odottamattomia haasteita. Pakistanin kiipeilylupaviranomaiset eivät ole laisinkaan yhtä joustavia ja yhteistyöhaluisia, kuin esim. Nepalissa. Nepalin Himalajalla on tavallista, että yksi ryhmä huolehtii luvan, joka tarvittaessa kattaa eri operaattoreiden asiakkaita ja eri ryhmiä ilman, että nämä välttämättä ovat vuorella missään tekemisissä keskenään. Pakistanissa lupa on aina ryhmäkohtainen eikä yksittäistä kiipeilijää siis voida liittää esim. toisen operaattorin asiakkaiden matkaan. Operaattorillani sen sijaan oli nepalilaisen Mingman Gyaljen Sherpan johtama kansainvälinen ryhmä K2:lle, jonka matkaan pääsisin. K2:lle siis!

K2 juhlavuosi

K2 kiivettiin ensimmäisen kerran 1954. Tänä vuonna oli siis 60-vuotisjuhla, minkä ansiosta ryhmiä ja kiipeilijöitä oli edellisvuosia enemmän. Ruuhkaa Pakistanissa ei kuitenkaan ole – K2:lla kiipeilijöitä oli joidenkin mukaan tänä vuonna vain 57.

Baltoro-jäätikkö

Edellisessä blogissa päädyttiin Skarduun asti. Skardusta ajeltiin maailman pelottavin tie Askoleen, josta edelleen trekattiin 95 kilsaa 7:ssä päivässä K2:sen perusleiriin.

Trekki

Trekki on yksi maailman hienoimpia, joskaan ei helpoimpia. 95 kilometristä päälle 50km patikoidaan Baltoro-jäätiköllä, joka on paikoin todella epämiellyttävää polutonta louhikkoa. Kirkkaana päivänä lämpötila nousee 40 asteen tuntumaan, mutta trekin neljäntenä päivänä keli heittäytyi alueelle tyypilliseksi lumituiskuksi ja suorastaan kylmäksi.

Perusleiriin (n. 5150-5200m.) saavuimme 5.7., jonka jälkeen yritin saada tolkkua vuoresta, jolle minun ei edes pitänyt päätyä. Olin mm. varautunut Broad Peakin vaatimaan vain yhden ”fiksattun leirin” edellyttämään telttakalustoon ja ollin epävarma saisinko taktiikan toimimaan lähes 500 metriä korkeammalla ja yleensä neljä leiriä vaatimalla vuorella.

Sopeutuminen ja olosuhteet

Yksi osa kullekin vuorelle sopeutumista liittyy toki akklimatisoitumiseen, mutta näen ”sopeutumisen” laajempanakin tekijänä. Ns. ”valmistelevilla kierroksilla” pyrin paitsi saamaan yläleirit toimimaan, myös tekemään vuoren itselleni tutun tuntuiseksi ja ”oloni kotoisaksi”.

Ensimmäisellä kierroksella kiipesin upeassa säässä 9.7. ykkösleiriin (n. 6150m.), jossa vietin iltapäivän ja yön. Seuraavana aamuna sää olikin aivan toista, mutta kapusin kuitenkin 6650 metriin pistääkseni kakkosleirini pystyyn. ”Karakorumissa on kiivettävä myös vähemmän täydellisissä säissä, jos meinaa huippuja saada”, hoin lumisateessa ja tuiskussa mielessäni kaverini Phil Cramptonin neuvoa.

Kakkosleiri

Yleensä kakkosleiri laitetaan ns. ”House’s chimney”:n päälle 6750 metriin. Nyt ryhmien runsaus aiheutti leireissä ruuhkaa, minkä lisäksi näin leirin olevan turhan tuulisen. House’s Chimneyn alapuolella on paikka kolmelle teltalle, mutta alue ei kerää yhtä voimakkaita tuulia. Abruzzi-harjanne on jyrkkä ja kieltämättä hankala telttailun kannalta. Vietin yön kakkosessani ja sain näin sopeutumisen hyvälle alulle ennen palaamista perusleiriin.

Happipullojen kanssa kiivetessä tämä sopeutumisen taso olisi riittänyt, mutta ei ilman. Olen Makalulla ja Kangchenjungalla kokeillut perusteellisempaa sopeutumista ja tuntenut oloni huippupäivänä vahvaksi. Halusin siis toisella kierroksella yöpyä 7400-7500 metrissä.

Kiipesin 14.7. kakkoseen ja seuraavana päivänä 7450 metriin, josta löytyikin jo muitakin telttailijoita. Kaivoin lumihankeen hyllyn ja panin Firstlightin pystyyn. 7200 metristä alkaen Abruzzilla kiivetään ja telttailaan lumella, mikä jossain määrin helpottaa leirielämää.

Olisin halunnut viettää täällä kaksi yötä, mutta sään muututtua rajusti päätin lähteä aamulla perusleiriin, kunhan ensin pakkasin ja säilöin leirivarustukseni säänkestäväksi. Keli meni itse asiassa lopulta todella kehnoksi ja olin tyytyväinen, että poistuin leiristä niin varhain aamulla.

Nyt olin saanut itseni valmiiksi huippuyritykseen ja saanut kivasti tuntumaan reittiin ja olosuhteisiin.

Huippuyritys

Aavistelin jo perusleiriin saavuttuani huippuyritysten osuvan heinäkuun viimeiselle viikolle. Sääennusteet lupasivat hyvää 24-27.7. ja ryhmät alkoivat suunnitella huiputuksia 26. ja 27.7. Jotenkin 27. päivässä oli mielestäni kivempi ”feng-shui” (, minkä lisäksi säämieheni oli Seattlesta käsin samaa mieltä).

Perusleiri tyhjeni 22.7., kun ensimmäinen aalto aloitti yrityksensä. Itse lähdin liikkeelle 24.7. ja kiipesin ensin kakkosleiriini ja seuraavana päivänä kolmoseeni. 26. päivän aamuna pakkasin leirikamppeet reppuun ja kiipesin ns. ”Shoulderiin” nelosleirin paikkaan 7950 metriin. Nelosleiri on helppo, tasainen paikka telttailla ja sain ilman liikoja kaivamisia leirini nopeasti asumiskuntoon. Koko päivän pystyin tähystämään ensimmäisen aallon huippuyritystä, joka viipyi ja viipyi ennen kuin klo 13 ensimmäiset pääsivät perille asti. Viimeiset huiputtivat vasta klo 17 aikoihin, mitä leirissä jo vähän jännitettiinkin – 27. päivään tähdänneet amerikkalaiset, Mingma Sherpan kansainvälinen ryhmä ja minä emme todellakaan kaivanneet pelastuskeissejä.

Päätin lähteä huipun suuntaan klo 21:30. Tsekkasin moneen kertaan, että kaikki tarvittava oli mukana ja painelin yön pimeyteen, jossa laskeutuvaa porukkaa tuli vastaan vielä iltakymmenen aikaan. Ensimmäiset nelisen tuntia kiivetään ns. ”Bottleneckin” alapuolista aluetta ennen, kuin päästään ”Bottleneck Traverselle” ja siirtymään serakin alapuolelta sivuun ja turvaan.

Serakki

Pakko myöntää, että en tuntenut oloani kovin mukavaksi serakin alla. Parempi kun ei pimeän vuoksi nähnyt mihin paikkaan oli itsensä laittanut. Ajoittain otsalampun valokeilassa tähysin reittiä ylöspäin ja huomasin jatkuvasti olevani jäätikön alapuolella. Bottleneckin yläpuolinen serakki on valtava!

Väsymys alkaa painaa

Amerikkalaisten valot seurasivat alapuolella, mutta eivät tuntuneet saavuttavan. Mingman ryhmä oli kaukana takana. Serakin yläpuolella reitti ampuu suoraviivaisemmin ylöspäin kohti huippua, mutta alkoi tuntua kohtalaisen jyrkältä. Rinteen jyrkkyyteen nähden lunta oli yllättävän paljon ja polun avaaminen alkoi jossain määrin puuduttamaan. Pehmeä lumi ei tahtonut pitää jalkojen alla ja aloin toivoa jonkun muun avaavan viimeiset 150 nousumetriä toppiin. Olinhan päivän ainoa ilman happipulloja kiipeävä. Aurinko alkoi valaista puoli viiden jälkeen ja päästin amerikkalaistiimin nepalilaishenkilökunnan ohi. Koko tiimi katosi pulloilmaa hengittäen nopeasti huippuharjanteelle ja pois näkyvistä. Korkeus alkoi todella tuntua ja tahtini hidastui rajusti.

Huippuharjanne

Saavuin lopulta loivalle huippuharjanteelle ja vasta tässä kohtaa tajusin homman onnistuvan. Lopun matkaa painelin reippaasti sen kummemmin ihmettelemättä korkeimmalle kohdalle.

Yleensä matkalla olen ollut niin keskittynyt kyseiseen vuoreen, että toppi on tuntunut lähinnä kuittaukselta; ”Näinhän sen pitikin mennä!” Nyt en osannut suhtautua koko asiaan muuten, kuin äärimmäisellä hämmennyksellä, sillä olin päätynyt maailman toiseksi korkeimmalle kohdalle, vaikka tarkoitus oli ollut kiivetä viereinen Broad Peak. Pakistanin helpoimman kasitonnisen kiipeäminen oli vaihtunut 14:stä vaikeimman huiputukseen ja olin yksinkertaisesti ällistynyt. Valokuvien, twitterien ja puhelinsoiton jälkeen istuskelin huipulla ja pyörittelin päätä epäuskoisena. Amerikkalaiset lähtivat alas ja jäin yksin toppiin.

Olen hyvin varovainen korkealla vietetyn ajan suhteen ja yritän aina päästä alas mahdollisimman nopeasti. Saavutin amerikkalaiset pian ja lyöttäydyin imuun. Mingman kansainvälinen ryhmä tuli vastaan 8400 metrissä ja huiputti lopulta puolen päivän jälkeen. Itse olin siinä vaiheessa jo nelosleirissäni, jossa vedin parin tunnin tirsat ennen, kuin pakkasin kamat reppuun ja jatkoin alemmas. Kolmosta alemmas en samana päivänä enää jaksanut. Perusleiriin laskeuduin seuraavana päivänä sopivasti lounasajaksi.

Vaikein 8000-metrinen?

No onko K2 pahan maineensa veroinen? Tämän vuoden säät ja olosuhteet olivat poikkeukselliset ja tunnen olleeni jälleen äärimmäisen onnekas osuessani paikalle vaikkakin ikään kuin ”vahingossa”. Osaan hyvin kuvitella minkälaiset olosuhteet voivat olla tavanomaisena vuotena. Reitti on jyrkkä ja raskas kiivettävä – jos putoat missä tahansa, putoat alas asti. Objektiivisestikaan reitti ei ole erityisen turvallinen. Kiviä putoaa paljon ja serakkivyöryriski bottleneckissä on suuri. Abruzzi-harjanne on taatusti vaikein 8000-metristen perusreiteistä.

K2 ja karut luvut

Jotain toki kertoo statistiikkakin. Viime vuosina 2009, 2010, 2011 ja 2013 vuorta ei kiivetty kertaakaan. Tämän kauden jälkeen huipulla on käyty 287 kertaa. Joidenkin lähteiden mukaan 85 kiipeilijää on kuollut yrityksissä, mikä sekin kertoo jotain vuoren vaikeudesta. Everestin huiputusmäärissä mennään jo lähes 6900:ssa ja operaattorit sanovat voivansa jopa taata huiputuksia edellyttäen, että teet kuten käsketään. ”A little lower, a lot harder” sanotaan ruotsalaisen kaverini Fredrikin K2-aiheisessa T-paidassa.

Syyskausi menee opastushommissa! Seuratkaa matkoja Twitterissä (twitter.com/Samuli_Mansikka) ja Instgramissa (instagram.com/samulimansikka)!

Samuli


Samuli Mansikka

Samuli Mansikka, s. 1978 suomalainen vuorikiipeilijä joka kiipesi 10:lle maailman 14:sta 8-tonnisesta vuoresta ilman lisähappea tai tukijoukkoja. Samuli kuoli 24.3.2015 palatessaan Annapurnalta (8091m).

Himalajanousujen lisäksi Samuli kiipesi suurimman osan Alppien 4-tonnisista vuorista. Myös Afrikan ja Etelä-Amerikan monet alueet ja vuoret olivat Samulille tuttuja. Hän toimi oppaana sekä suomalaisessa matkatoimisto Aventurassa että kansainvälisillä toimijoilla ulkomailla.

Samuli oli poikkeuksellisen lahjakas vuorikiipeilijä, joka rakasti vuoria yli kaiken. Samuli uskalsi tavoitella unelmiaan ja inspiroi myös muita tavoittelemaan omiaan. Samulin energisyys tarttui ja vaikutti kaikkiin hänen ympärillään.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit