Varsinainen hiihtokausi alkoi kohdallani Joulukuun puolenvälin tietämillä. Syksyn pimeydessä tehdyt nousut Nuuksion kotimäessä saivat jäädä taakse paremman lumen toivossa. Lapissakin ehdin pistäytymään itsenäisyyspäivän tietämillä ihmettelemässä pohjoisen punaista aurinkoa. Isommat mäet oli kuitenkin kiikarissa tai vastaavasti pohjaton lumi.
Suunnitelmia oli monia. Lumitilanteen rakentumisen seuraaminen väritti päiviäni ja Joulukuun puolessa välissä tiesin tarkalleen millaista lunta löytyisi maailman jokaisesta kolkasta. Pohjois-Amerikka näytti erittäin houkuttelevalta lumensa puolesta, mutta lentolippujen poskettomat hinnat saivat poskeni punaisiksi ja hien otsalle. Myös Alpit houkuttelivat kaiken muun paitsi lumensa puolesta. Kuten tässä vaiheessa hyvin tiedämme, niin muutamaa lumisadetta lukuunottamatta mikään alppikylä ei rypenyt riittävän lumen peitossa. Niinpä Alppien kiviset ja lumettomat rinteet saivat tehtä tilaa Japanin eeppiselle Joulukuulle. Tai niinhän ainakin luulin.
Japanissa talvi alkaa Joulukuun alussa kestäen hyvälumisena aina Maaliskuun lopulle. Keskiarvojensa puolesta Helmikuu on selvästi lumisin, mutta erittäin runsaslumisia Joulukuitakin on viime vuosina nähty. Niinpä arpa osui Japaniin ja haavekuvat syvästä lumesta heijastuivat verkkokalvoillani.
Japani ja sen mystinen lumi on arkipäiväistynyt viimeisen viiden vuoden aikana. Yhä useampi lentää nousevan auringon maahan juurikin sen lumisuuden vuoksi. Silti edelleen monille on tuntematon käsite se, että Japanissa sataa lunta. Myös legendat siitä, että metsissä ei saisi laskea ovat nimenomaan legendoja. Japanissa nimittäin saa laskea kaikkialla, jos vain omin voimin ylös kapuaa. Hiihtokeskukset toki valvovat omaa aluettaan, mutta tämä juurikin offareiden helpon saavutettavuuden vuoksi. Onhan se huonoa mainosta paikalle, jos jotain offareilla sattuu ja kukapa haluaisi, että kenellekään tapahtuisi onnettomuuksia.
Jo tavaksi muodostunut pyhiinvaellukseni suuntautui Nisekoon, missä lunta oli ehditty jo odottaa useamman viikon. Talvi nimittäin oli antanut odottaa itseään ja muutamaa isompaa lumisadetta lukuunottamatta maisemassa törrötti bambuja ja risuja niin tiheässä, että pahaa teki. Tutuksi tulleen hissipyydan sai unohtaa heti alkumetreillä ja lunta tuli etsiä kissojen ja koirien kanssa. Jos olisin paikan ensikertailainen, olisi kyynel vierähtänyt silmäkulmasta. Nyt kuitenkin tiesin minne suunnata ja sinnehän sitten nousukarvojen avulla lähdettiin.
Hissipyyda ja sen helppous näkyy Japanissa. Kymmenen vuoden kokemuksella voinkin todeta väkimäärän kymmen ellei satakertaistuneen näiden vuosien aikana. Kylistä missä ennen näkyi ”perinteinen” Japani on vuosien aikana muokkautunut tornitalojen keskus. Joka vuosi paikan päälle pärähdettyäni en voi kuin ihmetellä sitä rakentamisen määrää, mitä esimerkiksi Nisekossa harjoitetaan. Vanhat puutalot ovat saaneet väistyä ja yhä useampi luksushotelli nököttää näiden idyllisten talojen tilalla. No rahalla saa ja hevosella pääsee, näinhän se sanonta kuuluu. Ihmisiä velloo rinteissä, baareissa ja kaduilla. Sitä loputonta huutamisen määrää ei voi käsittää. Ehkä siinäkin syy miksi haikkaaminen ja metsiin pakeneminen on alkanut maistua jopa Japanissa entistäkin paremmalta.
Neljä viikkoa Japanissa kuluu kuin siivillä. Puuteria löytyy kun sitä etsii ja yhtään hutia ei neljän viikon aikana tule tehtyä. Päivät toistavat toisiaan juuri sillä halutulla tavalla. Syö, haikkaa, laske, syö, mene onseniin, syö, nuku. Tätä tuttua kaavaa voisi jatkaa loputtomiin ja sen huomaa viimeistään siinä vaiheessa kun on lähdön aika. Vielä viimeisenä laskupäivänä ennen bussin starttaamista parkkipaikalta kohti kenttää löydän nirvanan. Ehkä paras yksittäinen puuterilasku koko elämäni aikana. Tänne haluan jäädä, en tahdo hypätä bussiin. Ikävä kyllä kone ei odota ja niinpä nöyränä poikana huomaan istuvani bussin takapenkillä suuntana koti.
