FI | ENG
Tatu Autio / 23/11/2010

Eigerin pohjoisseinä Tatu Autio ja Ode Siivonen

HECKMAIR ROUTE 13.10.2010

 width=Sateisena syystorstaina saan Siivosen Odelta viestin, ”Alppien isot pohjoiseinät olisivat loistavassa kiipeilykunnossa, kiinnostaako?”. Mietittyäni asiaa noin sekunnin, olin jo netissä katsomassa sopivaa lentoa. Lensin sunnuntai-illaksi Geneveen ja jatkoin Oden kämpille Chamonixiin. Maanantain olimme varanneet akklimatisoitumiseen, koska Oden piti hakea tyttärensä neljältä tarhasta. Ohueen ilmaan totuttelu hoidettiin Aiguille du Midin siltakurusta lähtevällä, noin 6kp:n mittaisella reitillä. Kiipesimme reitin ripeästi ja koska hissiasemalla oli inhottavan viileää, totesimme että tokihan neljän tunnin oleskelu vajaassa neljässä tonnissa riittää hyvin.

Kohti unelmaa

 width=Illalla säitä katsellessa ilmeni, että keskiviikkona olisi aika toimia. Onneksi molemmilla oli sama unelma. Miksi kiivetä jotain pientä, kun voi kiivetä sen suurimman? Suuntaisimme Eigerille siis. Netistä printtasimme parit topot kummallekin ja tiistaina suunnattiin auton nokka Haute-Savoiesta kohti Grindelwaldia.

Lähes koko matkan pohdimme, otammeko seinälle bivi-kamat mukaan vai emme. Jahkailtuamme asiaa riittävän monta kertaa, päätimme molemmat ottaa makuupussit mukaan. Koska olemme molemmat sangen luisevia poikia, yksi makuualusta sai riittää.

 width=Grindelwaldista käsin seinä näyttää isolta, mutta junassa Kleine Scheideggia kohti olivat tasankojen miesten naamat pääsääntöisesti liimautuneita ikkunaan. Seinähän on valtava.

Paikallisesta ravintolasta saimme kiikarit lainaksi ja rupesimme hahmottelemaan reittiä seinältä. Apunamme oli eräs paikallinen, joka oli seinän kiivennyt: ”alussa suuntaatte vain ylös, kohti Rote Fluhia”, joka on hyvin erottuva pystysuora kallioseinämä. ”Sooloamalla, koska se on nopeinta, ja alkua ei kuitenkaan voi varmistaa”�. Tämä tieto lämmitti kovasti mieltä.

Seinämän tutkailua lainakiikareilla.

Auringon laskeutuessa suuntasimme asemaravintolaan syömään röstiä. Paikalla oli myös eräs ripeäliikkeinen lokaali ja tämä vahvisti käsityksemme siitä, että olemme kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Siirryimme yöksi bivittämään Eigergletscherin juna-asemalle, laitoimme kellot soimaan puoli kahdeksi ja kävimme nukkumaan. Jostain korkeuksista kuului ilmeisesti kivivyöryjen jylinää, mikä tuuditti meidät syvään uneen.

 width= />Virkeinä hoitelimme alppilähdön, eli kauhoimme myslit naamariin, tungimme kamat reppuun ja loput piilotimme asemalle. Matkaan mars ja suuntasimme etsimään reitin alkua, joka osoittautuikin pilkkopimeässä suhteellisen haasteelliseksi tehtäväksi. Lopulta kuitenkin tulimme tulokseen että seisoimme oikeassa paikassa.</p> <p><strong>Nordwand</strong></p> <p>Kiivettyämme helpohkoa luiskaa noin 50 metriä, olimme kymmenmetrisen pystykallion alla. Koska emme voineet sitä kiertääkään, kävi sooloten poikain tie.

 width=Edellisiltaisesta seinämän tutkimisesta ei ollut minkäänlaista hyötyä. Sijainnin määrittäminen pimeässä osoittautui mahdottomaksi. Reipashenkisen, noin 500 metrisen aamusoolon jälkeen rupesi päivä onneksi valkenemaan ja näkyvyys parani kummasti.

Ode varmistaa.Saavuimme ensimmäisen vaikean kp:n, difficult crackin juuren, ja otimme köydet käyttöön. Tästä kun päästään, reitinlöytymisen pitäisi selkeentyä. Ode sai kokeneempana kunnian kiivetä kp:n. Kuivan kallion kiipeäminen ei-niin-kovin-luotettavilla varmistuksilla näytti sangen mielenkiintoiselta.

Seuraavaksi vuorossa oli helpohkoa lumikenttää ja historiaa omaava Hinterstoisser traverse. Kyseinen poikkikulku oli aikanaan maailman vaikeimpia kyödenpituuksia. Selvitimme sen ripeästi ja jatkoimme simulina Oden johdolla ensimmäisen ja toisen jääkentän yli yhteen menoon.

Arviolta tunnin yhtämittainen tetsaaminen rupesi tuntumaan pohkeissa, mikä enteili miellyttävästä loppupäivästä. Toisen jääkentän jälkeen on nimittäin yksi herkempi köydenmitta. Hankaluuksista selvittyämme saavuimme Death Bivouacciin, ja pidimme ruokatauon. Nimi kertoo paikasta paljon, mutta kyseessä on sangen mukava hylly, missä oli mukava syödä ja katsella maisemia. Kiipeilyhän ei taukoa pitämällä etene, joten jatkoimme matkaa. Tulossa oli kolmas jääkenttä, ja sitä seuraavat hankalammat osuudet.

Tatu saa vuorostaan liidata.Rampin alkuosissa oli kohta, joka näytti sangen hankalalta: irtonaista jäätä noin 15 metriä. Koska Odella on ihana vaimo ja kaksi suloista tytärtä, sain ilon ja kunnian liidata. Kiivettyäni noin 10 metriä, hokiessani pääni sisällä että nyt ei olisi millään mittakaavalla järkevää mokata, näin edessäni haan, josta roikkui naru. Klippasin narun ja tunsin oloni helppotuvan, kunnes hakaa hieman nykiessäni totesin sen olevan täysin irti, mikä ei varsinaisesti helpottanut oloani. Ei auttanut muuta kuin sysätä mahdolliset pelontunteet sivuun ja kiivetä ylös.

The Ramp.Tämän jälkeen ramppi oli teknisesti helpompaa, muistuttaen enemmänkin tunkeutumista kolossa. Rampin lopussa sijaitsee reitin topon mukainen kruksi, parikymmenmetrinen kallio, mutta taas kerran sain huomata sen, minkä olen huomannut noin sata kertaa aiemminkin: alppiklassikoissa kruksit eivät koskaan ole niitä henkisesti vaikeimpia. Tarjolla oli nimittäin suhteellisen hyvin hakoja.

The Crux.

The White Spider

Etenemisemme rampissa oli ollut teknisen vaikeuden johdosta verrattain hidasta, ja rupesi olemaan jo iltapäivä. Tässä kohden on reitin viimeinen bivi-paikka, jossa on edes hieman tasaista pintaa. Jatkoimme tietenkin matkaa.

Traverse of the Gods.Traverse of the Gods oli hyvässä kunnossa, joten kiipesimme sen ja kuuluisan White Spider- nimisen jääkentän simulina. Rupesi tasankojen pojan pohkeet olemaan jo tulessa.

Odotimme, että Exit Crackissä olisi luvassa vielä hankaluuksia, mikä pitikin paikkansa. Tungin märät hanskat reippaasti taskuun. Pienen tärinän ja repusta luopumisoperaation jälkeen liidasin noin 10 metrisen släbin vapaasti. Onneksi seuraavalla ständillä oli mukava paistatella auringossa, mutta matka oli vielä pitkä.

Exit Crack.Loput exit crackistä oli onneksi teknisesti helpompaa jäätä, mutta silti kärkipiikeillä seisominen noin 15 tunnin kiipeilyn jälkeen rupeaa olemaan jo kovin tuskallista. Ode kärkeen, noin nälkävuoden kestäneelle viimeiselle pyristykselle, joka ei tuntunut loppuvan koskaan. Mutta kyllä se sitten vihdoin ja viimein loppui.

Auringonlasku Eigerin rinteellä.

Leiriydyimme huippuharjanteelle metrin levyiselle hyllylle, johon saimme seuraksi kaksi aiemmin ohittamaamme sveitsiläistä. Oden sulatellessa lunta, keskityin itse kuukahtaneena lepäämiseen.

Bivittämässä.Yö ei ollut järin mukava, mikä johtui bivin ilmavasta sijainnista ja tietoisuudesta siitä, että hakku pehmeässä lumessa ei välttämättä hirveämmin hidasta putoamista. Siis käytännössä tämä tarkoitti nukkumista pelkästään toisella kyljellä.

Huipulla!Onneksi aurinko nuosi myös tuona aamuna ja aikamme fiilisteltyä auringonnousua pilvien yläpuolella oli aika jatkaa. Taas.

Pilvien yläpuolella.

Tatu Autio ja Ode Siivonen Heckmair Routella 13.10.2010.


Tatu Autio

Tatu Autio (s.1982) on vuonna 2015 vuoristo-opasopinnot aloittanut trukkikuski.Tatu on yksi kokeneimmista suomalaisista vaativien alppireittien kiipeilijöistä. Kiipeilytiimaa Tatulle on kertynyt vuodesta 1997. Hän on kiivennyt todennäköisesti vaikeimman suomalaisen kiipeämän alppireitin, West Face Directin, Aguille du Planilta. Tatun merkittävimpiin nousuihin kuuluvat mm. pohjoisseinänousut Alppien suurilla vuorilla: Cima Grande, Eiger, Grandes Jorasses, Piz Badile ja Les Droites. Tämän lisäksi Tatu on koluaa aktiivisesti jääreittejä, tekee uusia reittejä Suomessa ja laskee suksilla ja laudalla.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit