FI | ENG
Juho Knuuttila / 07/04/2017

Etelän jäät

Uusien mixtareittien avaaminen muodostui kevättalven kantavaksi teemaksi. Haukkavuoren tammikuiset olosuhteet viittasivat siihen, että muualtakin saattaisi löytyä harvemmin muodostuvia linjoja, joten ei muuta kuin auto alle ja jäitä spottailemaan. Metsissähän on loputon määrä sammalrännejä ja soraisia halkeamia joita kiivetä, mutta aina sitä tuntuu etsivän jotakin ”suurempaa”.

Jyrkkää etelässä.
Jyrkkää etelässä.

 

Olin nähnyt kesäisen kuvan Kaarnavuorelta, jossa tummat norot täplittävät vaaleampaa kallion pintaa teknokaton oikealla- ja alapuolella. Vettä tihkui selkeästi ohuista saumoista, mutta olisiko sitä riittävästi jään muodostumista varten pakkasten alkaessa?

Kuparonvirran lossi toi lisäfiilistä syvemmälle Saimaan saaristoon ajaessa. Hienoja kaltseja näkyi siellä täällä. Kun viimein seisoin Kaarnavuoren jylhän kallion alla, kääntyi suupielet väistämättä hymyyn. Jäätä oli jopa enemmän kuin olin toivonut. Laskeuduin linjan yläosan ja heittelin samalla irtokiviä alas. Viimeiset 20 metriä näyttivät kiivettäviltä, mutta hankalin kiipeily osuisi ensimmäiselle puolikkaalle. Katon alapuolelle oli mahdoton päästä ilman säätöä, joten yläköysisoolosin takaisin ylös. Tulevana viikonloppuna selviäisi loput.

Perjantai-iltana kuumemittari näytti 38,5 astetta, eikä kukaan täysjärkinen edes miettisi kiipeilyä rapsakassa pakkasessa seuraavana aamuna, mutta nyt plussakelit uhkasivat, ja Kallekin oli ajellut länsirannikolta asti. Riittävästi buranaa naamaan ja kaltsille!

Kaarnavuorelta löytyy!
Kaarnavuorelta löytyy!

Khimaira (40m, 2kp, M6)

Reitti alkoi helpolla jäällä, jota pitkin talvella ”Luolamiestä” teknoavat monesti lähestyvät vasenta sisäkulmaa. Meidän tavoitteena oli linkittää seinän jääklöntit ja päästä lopulta katon oikealla puolella komeilevalle hyllylle, jossa olin pyörähtänyt viikkoa aikaisemmin. Paksun jään päällä seistessä paljastui, että keskellä reittiä tönöttävä isokokoinen blokki saattaisi olla irti kalliosta. Hakkujen vääntelyn ja muutaman hellävaraisen kalliokiipeilymuuvin jälkeen pääsin blokista ohi ja sain pommin piissin halkeamaan. Seuraavan bulgen päälle kinkeäminen vaatikin sitten liikkuvia nivusia kulman jyrkentyessä. Kiipeily oli oikestaan todella hienoa ja muistutti pultatuilla reiteillä kohdattavaa.

Ensimmäinen kp.
Ensimmäinen kp.
Jäät linkittää pari teknistä traversea.
Jäät linkittää pari teknistä traversea.
Kalle ensimmäisen köydenpituuden lopulla.
Kalle ensimmäisen köydenpituuden lopulla.

Päätin tehdä ständin hyllylle, kun kallion terävä kulma olisi muodostanut muuten äärimmäisen kovan köysikitkan yläosalle. Luulen, että reittiä ei edes pysty kiipeämään yhdessä köydenpituudessa ilman traversella klipatun köyden pudottamista. Kiipeilytyylikin vaihtuu perinteisempään ohuen jään ja turpeen nakutteluun.

Släbähtävässä kulmassa oli juuri sen verran jäätä, että kiipeily onnistui mielekkäästi. Thiniä camuilla varmistettuna? Kyllä kiitos! Jään määrä lisääntyi katon alle tultaessa. Exitti kruunaa oikestaan koko linjan. Iso lippa pakottaa kiipeämään koko ajan seinästä ulommas, tyhjän päälle. Jalkikset ovat huonoja ja hakut siirtyvät ikävien pikkublokkien täyttämästä halkeamasta turpeelle. Jos jalat lipsahtaa, sitä roikkuu 40 metriä Saimaan yläpuolella. Kalle kiipesi lopun helpomman oloisesti, mutta jokatapauksessa kiipeilyä jatkuu ihan viime metreille asti.

Kalle Khimairan topissa.
Kalle Khimairan topissa. Exit on kiipeilyllisempi kuin miltä se näyttää.

Rolling Stones olisi ollut sopiva nimi reitille, mutta niitä on jo liikaa tällä pallolla, joten reitti tunnettakoon nimellä Khimaira. Hyvää kiipeilyä, kunhan miettii varmistukset tarkasti blokin kohdalla ja lopussa. Vähäjäisenä vuotena linja voi tuntua hyvinkin hankalalta.

 

Tuuripeliä

Lyhkäisempiä linjoja tuli avattua mm. Ruokolahden Lintsille ja Haukkiksen perusputoussektorille, jonne talven sahaavat lämpötilat olivat muodostaneet täysin uuden jäälinjan. Hauska mixtaboulderi johdattaa lyhyelle, mutta jyrkälle jäälle. ”El Toro” menee heittämällä kaltsin parhaimpien linjojen joukkoon!

Jyrkkiä, pultteja vaativia projekteja olisi siellä täällä, mutta fokus on ollut selkeästi näissä luonnollisesti varmistettavissa. Etelä-Suomen reiteistä tuli sentään kiivettyä ”Kultu”, jonka saitti meni harmittavasti sivu suun jään hajotessa lipalla. Jälkeenpäin kuulin, että oma beta reitille oli mahdollisimman hankala. Ensi kaudella sitä voisi keskittyä enemmänkin pulttilinjoihin.

Nyt kausi on jo ohi, mutta hakuissa pitänee roikkua vielä urakalla seuraavat viisi viikkoa, Alaskan reissun lähestyessä. Fiilis on jo nyt koholla, mutta eiköhän ne kierrokset lisäänny huhtikuun loppuun mennessä. Mahtavaa päästä taas isojen vuorten ja seinien kimppuun!

Haukkiksen uusi jäälinja alkaa mixtaboulderilla.
Haukkiksen uusi jäälinja ”El Toro” alkaa mixtaboulderilla.
Hauskaa jääkiipeilyä Haukkiksella.
Hauskaa jääkiipeilyä Haukkiksella.

 

 

 

 

 

 

 


Juho Knuuttila

Juho Knuuttila (s.1995) on nuoresta iästään huolimatta yksi Suomen aktiivisimmista alppikiipeilijöistä. Hän on kiivennyt mm. legendaarisen pohjoisseinätrilogian (Eiger, Matterhorn ja Grandes Jorasses), useita seiskatonnisia Keski-Aasiassa, soolonnut ison liudan Alppien nelitonnisia ja kiivennyt Mt. Hunterin ranskalaisten reitin 6.nousun. Lähivuosina Juho meinaa keskittyä teknisesti haastaviin nousuihin Alpeilla ja maailman suurilla vuorilla, mutta aikaa löytyy myös halkeama- ja mixtakiipeilylle Suomessa.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit