FI | ENG
Samuli Mansikka / 20/07/2011

Dhaulagiri 2011

Dhaulagiri, Nepal

Olin jo pitkään halunnut lähteä Dhaulagirille, kun tänä keväänä siihen tarjoutui mainio tilaisuus. Matkatoimisto Aventuran “työvuorolistassa” kohdalleni osui vaellusryhmän johtaminen Mt. Everestin perusleiriin ja 6189-metriselle Island Peakille huhtikuussa. Juuri sopivasti siis; toukokuussa Himalajan suurten vuorten kevätsesonki olisi parhaimmillaan ja olisin saavuttanut mukavan alun akklimatisoitumiselle.

Kaverini olivat jo kohteidensa kimpussa mm. Shisha Pangmalla ja Kangchenjungalla eikä minulla ollut mahdollisuutta liittyä mukaan nopeasti ja saada aikatauluista kiinni. Vaan eipä haittaa! En ole koskaan jännittänyt yksin kiipeämistä ja niinpä Summitclimbin Katmandun toimistomme väki hoiti pyynnöstäni tarvittavat järjestelyt, Dhaulagirin kiipeilyluvan, kaksi perusleirikokkia ja perusleirivarustuksen ruokineen ja polttoaineineen.

Vuoren luo

Dhaulagirin sijainti on kätevä ja perusleiriin on mahdollista päästä suht ripeästi. Trekki tuttujen luokse Kangchenjungalle olisi vienyt pari viikkoa arvokasta peliaikaa ennen touko-kesäkuun vaihteessa saapuvaa monsuunia. Dhaulagirille puolestaan voi nopeimmillaan päästä Katmandusta neljässä päivässä. Näinpä vappuaattona vaellusryhmäni lähdettyä kotimatkalleen aloitimme matkanteon Katmandusta bussilla kohti polunpäätä.

En tiedä oliko linjurimme kuljettaja vielä täysi-ikäinen. Joka tapauksessa tämä “possensa” kanssa huolehti meidät ja tavaramme illaksi Beniin. Matkantekoa joudutti nepalilaiseen tapaan runsaalla volyymillä soitetut musiikkihistorian merkkiteokset Vengaboysin ja Justin Bieberin tuotannosta. Jai Ho ja Shakiran Waka-waka tuntuivat myös olevan pidettyjä.

Benissä vietetyn yön jälkeen ajelimme vielä mutkikasta ja kuoppaista tietä Marphan kylään, josta polku Dhaulagirin perusleiriin alkaa.

Vauhdikas alkumatka ja suunnitelmien mukainen etenemistahti sai tässä kohtaa hieman takapakkia, kun Marphan ja läheisen Jomsomin kantajat heittäytyivät hankaliksi. 5300-metrisen French Passin ylitys perusleiriin on lyhyt, mutta rankka ja runsaisiin lumimääriin vedoten kantaja toisensa jälkeen kieltäytyi urakasta. Ne jotka eivät kieltäytyneet, pyysivät aivan absurdeja hintoja. Vietimme Marphassa kolme vuorokautta ennen kuin kokkini Sange ja Pasang saivat tavaramme kantajien selkään ja polun päälle 4.5. Oli nasta päästä liikkeelle!

Trekki Marphasta Dhaulagirin perusleiriin on lyhyt mutta jyrkkä. Ensimmäisenä päivänä nousimme leiriytymään 4000 metriin, josta oli vielä mahdollista nähdä laakson pohjalla sijaitsevaan kylään (n. 2500 m.). Seuraavana trekkipäivänä kapusimme 5100-metrisen Dhampus Passin yli upeaan Hidden Valley:in. Seutu on täysin autiota – ei asutusta, majataloja eikä polkuja. Lähes koko matkan saimme tarpoa polveen ja toisinaan nivusiin ulottuvassa lumisohjossa.

Sohjo syveni entisestään viimeisenä trekkipäivänä noustuamme ensin 5300-metrisen French Passin yli ja aloitettuamme laskeutumisen Dhaulagirin juurelle 4750 metrin korkeudessa sijaisevaan perusleiriin. Kantajilla oli huumori vähissä, kun kahlasimme nivusia myöden pitkiä pätkiä silkassa vesisohjossa. Eipä vaan auta nurinat, kun valkonaama painelee vesi lahkeista roiskuen kohti perusleiriä – palkkio maksetaan vasta, kun tavara on perillä sovitussa paikassa.

Saavuimme Dhaulagirin juurelle 6.5., maksoimme kantajille ja pystytimme tukikohtamme sopivaan paikkaan jäätikön reunamoreenille.

Perusleiri ja nousuun valmistautuminen

Vuorella oli tällä kertaa rauhallista. Lisäksemme paikalla oli vain neljä ryhmää; italialainen kolmikko, chileläinen sherpatuettu naisretkikunta, pieni korelaisporukka sherpoineen ja vahvasti sherpatuettu norskitrio. Norjalaisia oli ensi alkuun ollut kuusi henkeä, mutta osa vetäytyi vuorelta pois heti alkuunsa vedoten lumivyöryihin. Erikoista sinänsä – lumiolosuhteet olivat erinomaiset eikä reitillä ollut koko aikana pienintäkään vyöryä. Kaikki olivat saapuneet perusleiriin paria viikkoa aiemmin. Amerikkalaiskaksikko oli poistunut paikalta jo ennen meidän saapumista.

Muihin ryhmiin nähden perusleirini oli kevyt. Kaikki tarvittava oli joka tapauksessa mukana eikä vuoren juurella ollut tällä kertaa tarkoitus majailla turhan päiten. Monsuuni voi alkaa Nepalin vuorilla jo toukokuun viimeisellä viikolla, joten Island Peakin nousulla saavuttamani akklimatisoitumisen turvin suunnittelin tekeväni vuorelle kaksi hyökkäystä perinteisen kolmen sijaan. Ensimmäisellä perustaisin ykkös- ja kakkosleirit ja toisella tuuppaisin näitä ja “lennosta” pystytettävää kolmosleiriä apuna käyttäen huipulle asti.

Dhaulagiri on vaarallisen vuoren maineessa. Tuhoisia lumivyöryjä on sattunut lähes joka kausi ja halusin tutustua vuoren lumirinteiden käyttäytymiseen ennen nousua ylärinteille. Parin päivän ajan suunnittelin nousua, tarkkailin sääennusteiden pitävyyttä ja pakkailin kamoja perusleirissä ennen kuin 9.5. heitin repun selkään ja lähdin pikkutunneilla nousemaan vuorelle.

”Valmisteleva kierros” ylärinteille

Aloitin ensimmäisen “kierrokseni” perusleiristä 9.5. klo 1:30. Olen Alpeilla tottunut lähtemään reiteille pikkutunneilla ja tapa sopii näillekin vuorille hyvin. Energiaa säästyy kosolti, kun lumi kantaa hyvin ja pikkupakkasessa on mukavan viileä kiivetä. 52-litraiseen reppuuni olin pakannut mm. kaksi telttaa, kaksi keitintä, makuupussin ja -alustan, untuvahaalarin, sekä ruokaa ja kaasua kolmen päivän tarpeiksi.

Everest antaa vääristyneen kuvan Himalajakiipeilystä. Maailman tunnetuimmalla vuorella homma tehdään isolla rahalla niin idioottivarmaksi, kuin näissä olosuhteissa on mahdollista. Sherpoja on satoja – karkeasti ottaen yksi per länkkärikiipeilijä ja tavaraa kannetaan näiden toimesta mäkeen tuhansia ja taas tuhansia kiloja. Kymmenen kilometrin pituinen, lähes koko reitin kattava sherpojen rakentama köysirata alkaa perusleiristä ja vie perille saakka.

Muilla kasitonnisilla, Dhaulagirilläkin, homma on hyvin erilaista ja erämaista. Dhaulagirillä reitti alkaa nousulla jääputouksen päälle. Tälle etapille norjalaisten sherpat olivat fiksanneet 400 metriä köyttä jouduttamaan nousua yläpuolella paistattelevan suuren kiviseinän, “Eigerin” ohitse. Tämän jälkeen navigointi ja nousu tehdään pitkälti omia polkuja ja muistiin painettuja suurpiirteisiä topoja apuna käyttäen ja merkaten jälkiä bambukepein.

Olin Island Peakin nousun jälkeen akklimatisoitunut näihin korkeuksiin ja kuntokin tuntui olevan varsin hyvin kohdallaan. Reitti jäätiköllä Dhaulagirin ja Tukuche Peakin (n. 7000 m.) välissä oli selkeä ja lumiolosuhteet erinomaiset. Sääkin oli kirkas ja pikkuhiljaa auringonvalo lisääntyi ja avusti oikeaan suuntaan tähtäämistä ja nousu sujui mainiosti helppoja lumirinteitä ylös.

Muut tiimit tekivät nousua neljällä yläleirillä ja ohitin norskien ja korealaisten leirin noin 5700 metrissä. Itse halusin päästä vähemmällä kantamisella ja pärjätä kolmella leirillä. Olin asettanut päivän tavoitteeksi 6000 metrin korkeuden, minkä saavutin kuuden tunnin kiipeämisen jälkeen. Suuren serakin kyljestä löysin erinomaisen telttapaikan ja aamukahdeksalta ensimmäinen leirini oli perustettu.

Tekemistä yläleireissä on niukasti ja aika kuluu lunta sulatellen, eväitä napostellen ja torkkuen. Joka kerta kiroan, että painon karsimiseksi jätän iPodinkin repusta pois. Yhtä kaikki, aika kuluu makaillessa ja haaveillessa. Satelliittipuhelimella kotiin ja kavereille tekstaaminenkin on nykyisin helppoa ja edullistakin.

Seuraavana aamuna heräsin taas varhain, pakkasin reppuun kakkosleirissä tarvittavat varusteet ja lähdin nousuun ylärinteille vievää leveähköä lumiharjannetta. Dhaulagiri itsessään ei ole kiipeilyllisesti hienointa kokemaani, mutta näkymät harjalta molempiin suuntiin ovat tällä etapilla upeat. Annapurnan massiivi valtaa näkymät idässä ja huomasin jatkuvasti tähyäväni maailman 10. korkeimman vuoren rinteitä.

Island Peak on 6189 metriä korkea, joten tällä etapilla menin reilusti yli akklimatisoitumisestani. Askel hidastui huomattavasti edelliseen leiriväliin verrattuna, mutta vei kuitenkin harjannetta ylöspäin. Italialaiset kiipesivät niin ikään kolmen leirin taktiikalla ja löysin heidän telttansa 6700 metrin korkeudesta. Juuri samasta, kuin mihin olin oman kakkosleirini suunnitellut. Harjanne oli tässä kohdin suhteellisen jyrkkä ja jouduin lapioimaan hyvän tovin saadakseni aikaan teltankokoisen hyllyn. Täällä tarkoitukseni oli viettää kaksi yötä ja saada siten sopeutuminen viimeisteltyä ennen huippuyritykseen lähtemistä. Ja miksi, voi miksi jätinkään iPodini perusleiriin!?

Aika joka tapauksessa kuluu vääjäämättä ja yhden kokonaisen päivän ja pari yötä kakkosleirissä makailtuani otin suunnan alaspäin. Nyt kaksi kolmesta yläleiristäni oli perustettu ja olin riittävän sopeutunut huippuyritykseen. Laskeutuminen kävi vauhdikkaasti tyhjän repun kanssa ja saavuin perusleiriin kaksi kilometriä alemmas kolmessa tunnissa. Aamupalakin oli sopivasti valmiina keittiöteltassa.
Huippuyritykseen

Suuren vuoren kiipeämisessä on kyse ennenkaikkea kyvystä taktikoida oikein. Yläleireissä tulee olla oikea varustus oikeaan aikaan ja kiipeilijän on oltava valmis liikahtamaan oikeaan suuntaan silloin, kun olosuhteet ovat sopivat. Kasitonnisella ne harvoin ovat. Enimmän osan vuodesta suihkuvirtaukset pyyhkivät huippujen tuntumassa ja tekevät kiipeämisen mahdottomaksi. Touko-, kesäkuun vaihteessa Intian valtamereltä saapuva monsuuni saa suihkuvirtaukset siirtymään pohjoiseen ja pois Himalajan suurten vuorten päältä. Tähän saumaan kiipeilijät tähtäävät ennen kuin monsuunisateet tuovat rinteille metreittäin lunta.

Laskeuduin leirienperustamiskierrokseltani perusleiriin 12.5. aamulla. Pari lepopäivää vietettyäni olisin valmis lähtemään huippuyritykseen 14.5. ja tähtäämään huipulle kaikkien kolmen yläleirin kautta 17.5. Lepopäivieni aikana sääennuste 17. päivän osalta vaihteli ja vaikutti hieman epävakaiselta ja päätin oikaista ja skipata kakkosleirin ja tähdätä huipulle päivää aiemmin.

14.5. pakkasin reppuun kolmosleirin teltan, tumput, gogglet, tehokkaamman otsalampun ym. “summit-gearin”, sekä ruokaa ja kaasua viiden päivän tarpeiksi. Makuupussit ja -alustat, sekä untuvahaalarit ja keittimet jätin ykkös- ja kakkosleireihin. Nyt reitti oli tutumpi, reppu kevyempi, sekä sopeutuminen perusteellisempaa ja saavutin ykkösleirin neljän tunnin kiipeämisen jälkeen aamuseitsemältä. Lepo oli siis toiminut toivotulla tavalla, vaikka jäikin lyhyehköksi. Aamuvarhaisella leiriin saavuttaessa jää kosolti aikaa lepoon ennen seuraavaa urakkaa.

Nousu 6000-metristä leirivarustuksen kanssa suoraan kolmoseen (7450 m.) sujui sekin yllättävän hyvin. Kakkosleirissä pysähdyin aamukuudelta välipalalle ja vaihdoin vaatetusta. Jätin kuorivaatteet telttaan odottamaan huipulta laskeutumista ja jatkoin untuvahaalarissa. Sain kuin sainkin napattua aikataulusta yhden päivän pois ja saavutin vakaamman sääennusteen huippupäivälleni.

Kakkosen yläpuolella reitti jyrkkenee oleellisesti ja norjalaisten sherpat olivat varustaneet etapin kiintein köysin. Ainakin se nopeuttaa laskeutumista, jos nyt ei ollutkaan välttämätöntä nousussa.

Suunnittelin ensi alkuun leirin perustamista 7200 metrin korkeuteen, mutta harjanteen jyrkkyyden vuoksi jatkoin 7450 metriin. Täältä löysin italialaistenkin teltan. Teltta-alustan lapioiminen on tylsää tuulisella kelillä. Pöllyävä lumi häiritsi kovasti ja halusin ripeästi telttaan suojaan ja valmistautumaan nousuun. Kaltevassa teltassa lepääminen osoittautui hankalaksi makuualustan liukuessa alarinteen puolelle liukkaalla telttakankaalla. Samapa tuo – täällä oltaisi vain hetki ennen kuin keskiyöllä lähtisin huipun suuntaan.

Iltapäivän sulattelin lunta ja tankkasin kaloreita energiapatukoiden, pussikeittojen ja sipsien muodossa niin paljon kuin kerkesin ja asettelin tavarat oikeille paikoilleen ennen nukkumaanmenoa; gogglet ja lamppu otsalle, radio ja satelliittipuhelin rintataskuihin, energiageelit ja -patukat reisitaskuun, kamerat kaulaan ja taskuihin, juomapullo takin sisälle rintataskuun jne. Kaiken pitää olla valmiina. Yöllä herätessäni syön pari energiapatukkaa, tankkaan nestettä, vedän kengät ja jääraudat jalkaan ja lähden liikkeelle. Teltassa tuhraantuu yllättävän paljon arvokasta peliaikaa, jos valmistelut tehdään vasta lähdettäessä. Lisäksi pimeässä ja unenpöpperössä jotain oleellista saattaa unohtua.

Huippupäivä

Keskiyöllä satelliittipuhelimen herätyskello soi ja pikaisten valmistelujen jälkeen tuuppasin itseni ulos teltasta. Sää oli tyyni ja taivas tähtikirkas. Norjalaisten sherpat olivat fiksanneet leiristä alkaen 400 metriä köyttä, jonka seuraaminen sai homman nopeasti käyntiin ja oikeille urille. Pimeässä kiipeämisessä on kiitollista, että auringonvalon lisääntyessä huomaa helposti saavuttaneensa runsaasti nousumetrejä. Näin tietenkin edellyttäen, että tahti on riittävän reipas. Auringonnousun aikaan 5:15 olin noin 7900 metrissä huippupyramidin juurella olevilla lumikentillä. Näkyvyys oli hyvä ja olin hyvissä ajoin päässyt korkealle. Norjalaisryhmän vierailusta ei näkynyt jälkeäkään.

Kiipesin lumikenttien ylälaitaan kallioiden juurelle huipun alapuolelle 8100 metriin. Huippu oli lähes näköetäisyydellä, mutta välissämme maasto oli hankalaa. Yritin nousua paristakin eri kohdasta ja pääsin lähimmillään parinkymmenen metrin päähän huipusta. Jouduin kuitenkin kahdesti tai kolmesti pakittamaan takaisin lumikentälle ja yrittämään eri kohdasta. Tavallisesti Dhaulagirin 8167-metriselle huipulle kiivetään hieman pidemmän kautta kiertäen huippupyramidin toiselta puolelta. Vaan mitä tekee jukuripäinen suomalainen, kun huippu on jo näkyvissä? No ei ainakaan kierrä!

Vaikean maaston kiipeäminen vie näissä korkeuksissa yllättävän paljon aikaa. Onnistuin joka tapauksessa lopulta löytämään sopivan linjan, jota osin dry-toolaamalla pääsin kömpimään seinämän päälle ja nousemaan jaloilleni tasaiselle alustalle. Ja kuinka ollakaan – huippu olikin vain muutaman metrin päässä! “Perhana sentään, onnistuihan se”, tuumasin ja kävelin viimeiset metrit Dhaulagirin kiviselle huipulle klo 11.

Ilma oli kirkas ja tyyni – sään puolesta ehkäpä paras huippupäiväni kasitonnisella koskaan. Istuskelin huipun kivillä vuoren korkeimmalla kohdalla hyvän tovin, kuvasin videota ja still-kuvaa ja soitin kotiin. Puhelut ovat muuten aika sekavia adrenaliini-/endorfiinipöllyjen ja hypoksisen tilan kombossa.

On aina helpottavaa aloittaa matka alaspäin. Huipulta on yhtä pitkä matka pois, kuin oli ylöskin, mutta nyt painovoima avittaa matkantekoa. Kaiken kaikkiaan olo on kevyt, kun on saavuttanut sen pisteen, jonne oli pyrkinytkin.

Tuuli voimistui, kun pääsin iltapäivällä yläleiriini ja asetuin telttaani. En halunnut lähteä voimakkaaseen tuuleen ja yötä kohden laskeutumaan, vaan lepäilin teltassa tovin. Pakkasin varusteet ja teltan ja yöllä kolmen aikaan aloitin laskeutumisen kolmosleiristäni. Olin tyytyväinen, että olin nousussa ohittanut kakkosleirin, sillä tuuli oli voimakas. Näissä korkeuksissa voimakas puuska tuntuu kohdalle osuessaan vievän kaiken hapen ilmasta. Alemmas päästyäni sain harjanteen reunan suojakseni ja laskeuduin kakkosleiriin valmistamaan aamiaista ja vaihtamaan varustusta.

Rankan nousun jälkeen on petollisen helppo jäädä lepäilemään teltalle. Alas on kuitenkin hyvä päästä mahdollisimman nopeasti ja on pidettävä itsensä liikkeessä. Pakkasin kakkosleirin varusteet ja kiipesin harjanteen alas jäätikölle. Ykkösleirissä laitoin vielä välipalaa ja otin pienet nokoset ennen kuin jatkoin kaikkine kamoineni viimeisen etapin alas perusleiriin.

Kokkini oli viimeisten kiinteiden köysien juurella termoskannun kanssa vastassa. Leiriin oli täältä enää puolisen kilometriä, mutta annoin repun ilomielin Sangen kannettavaksi. Ei muuten, mutta kun tämä niin kovasti tahtoi avittaa.

Pois vuorelta

Seuraavat pari päivää ja yötä nukuin. Kantajien löytämiseen tuhraantui taas muutama päivä, kun halusin poistua perusleiristä eri reittiä, kuin sinne saavuimme. Dhaulagirin ympärivaellus on yksi Nepalin tunnettuja trekkejä ja halusin nähdä tuon viimeisenkin pätkän, mutta kantajat olisivat halunneet palata nopeampaa ja helpompaa French Passin puolta.

Pääsimme vihdoin 21.5. aloittamaan nelipäiväisen poistumismarssin viidakon halki tien varteen. Yllätyin seudun syrjäisyydestä enkä tavannut matkalla kuin yhden länsimaisen trekkaajan. Asutustakin on alueella niukasti ja elämä hyvin erilaista, kuin vaikkapa Nepalin vauraimmalla alueella Everestin kansallispuistossa.

Neljä päivää käveltyämme saavutimme Darbangin kylän, josta vielä samana päivänä pääsimme bussilla Beniin. “Express Bus on siististi cool!” -mainosten menopelit ovat latteita versioita tästä. Bussi oli äärimmilleen täytetty ja vei kävelyvauhtia jokilaakson reunalla mutkittelevaa kuoppaista tietä. Vieressä, käytännössä sylissäni istuva vauvansa kanssa matkustava rouva vietti koko 7 tuntisen matkan oksentaen ja nuukahdellen pyörtymispisteessä matkapahoinvoinnistaan. Kävellen olisi päässyt perille mukavammin.
Olen monesti pelännyt matkoilla enemmän autojen kyydissä, kuin vuorella. Onneksi tälläkin kertaa pääsimme perille Beniin, josta edelleen tie Katmanduun on pitkä, mutta nepalilaisittain hyvä.

Seuraavana aamuna ajelimme paikallisbussilla Katmanduun. En muuten tätä ennen olisi uskonut, että Hiaceen mahtuu kuskin lisäksi 35 matkustajaa. “Air-conditioned” -tekstit eivät nepalilaisten bussien kyljissä tarkoita yhtään mitään ja lämpötila koko 12-tuntisen matkan aikana huiteli mukavassa 40:ssä celsius-asteessa.

Katmandu on toinen kotikaupunkini ja nautin matkojen jälkeisestä vapaa-ajasta siellä. Varustehuollon parissa menee aina muutama päivä, mutta muuten aikaa jää kosolti toimistollamme oleilulle ja ystävien tapaamiselle. Hyviä illallispaikkoja on kosolti ja on helppo saada tankattua matkanjälkeistä energia- ja nestevajetta ennen kotimatkan aloittamista.

Lähes koko edelliskesän vietin Pakistanissa, enkä nyt tällä kertaa halunnut missata Suomen kesää. Dhaulagirin lisenssissäni oli varattu aikaa kesäkuun puoliväliin asti, mutta olin tyytyväinen päästessäni kotiin toukokuun viimeisenä päivänä.

Loppukaneetti

Dhaulagirillä onnistuminen ei ole itsestäänselvää. Lumivyöryt ja huippupäivän lumikenttien olosuhteet ovat monena vuonna estäneet kiipeämisen huipulle ja usein aiheuttaneet onnettomuuksiakin. Olen kuitenkin ollut kaikilla Himalaja-matkoillani tavattoman onnekas lumiolosuhteiden osalta. Niin tälläkin kertaa. Ihmettelen kuitenkin muiden retkikuntien puuhia, sillä perusleiriapulaisteni mukaan ainoastaan kolme norjalaista viiden sherpansa kanssa saavutti huipun lisäkseni. Lisäksi yksi italialaistiimin jäsenistä on rekisteröity huiputtajaksi. Näinpä laskujeni mukaan 29 kiipeilijästä (19 länsimaista, 10 nepalilaista) vain 10 (5 länsimaista, 5 nepalilaista) saavutti huipun. Missä muut olivat, kun olosuhteet olisivat olleet otolliset huiputukselle? Omana huippupäivänäni 16.5. ryhmät olivat pakkaamassa perusleirejään ja poistumassa vuorelta.

Olen aina pitänyt Alpeilla yksin liikkumisesta ja sain nyt kokea samaa Himalajalla. Tapasin perusleirin yläpuolella ainoastaan norjalaisporukan näiden laskeutuessa kolmosleiristä huiputuksensa jälkeen. Koko muun ajan sain kiivetä yksin ja pelata täysin “omaa peliäni”. Pidän suunnattomasti siitä, että onnistuminen on kiinni ainoastaan itsestäni. Vaikka itsekin olen osallisena suurten vuorten kaupallisessa toiminnassa en voi varauksetta pitää sherpatuettuja kiipeilymatkoja “aitona” ja tyydyttävänä tapana kiivetä. Tyylillä on merkitystä – kiipeilijälle.

Samuli Mansikka
www.samulimansikka.com


Samuli Mansikka

Samuli Mansikka, s. 1978 suomalainen vuorikiipeilijä joka kiipesi 10:lle maailman 14:sta 8-tonnisesta vuoresta ilman lisähappea tai tukijoukkoja. Samuli kuoli 24.3.2015 palatessaan Annapurnalta (8091m).

Himalajanousujen lisäksi Samuli kiipesi suurimman osan Alppien 4-tonnisista vuorista. Myös Afrikan ja Etelä-Amerikan monet alueet ja vuoret olivat Samulille tuttuja. Hän toimi oppaana sekä suomalaisessa matkatoimisto Aventurassa että kansainvälisillä toimijoilla ulkomailla.

Samuli oli poikkeuksellisen lahjakas vuorikiipeilijä, joka rakasti vuoria yli kaiken. Samuli uskalsi tavoitella unelmiaan ja inspiroi myös muita tavoittelemaan omiaan. Samulin energisyys tarttui ja vaikutti kaikkiin hänen ympärillään.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit