FI | ENG
Samuli Mansikka / 20/09/2012

Cordillera Blanca, Peru

Perun Cordillera Blanca on ollut listallani jo vuosia. Työt ovat kuitenkin pahasti haitanneet harrastustoimintaa viimeiset pari vuotta ja suunnitelmat Etelä-Amerikan hienoimman vuoriston tsekkaamiseksi ovat kuivuneet pahasti kokoon. Topotkin ovat maanneet kirjahyllyssä jo vuosia.

Tänä kesänä lykästi kun Altitude Junkies otti asiakseen tarjota reissuja alueella. Kuinka ollakaan aikataulu osui täydellisesti yksiin Aventuran kesäduunieni kanssa. Sain järjestettyä asiani siten että Ecuadorin Cotopaxi-opastusten jälkeen lentäisin suoraan Peruun jeesailemaan AJ:n ryhmää Alpamayolla (5947 m.).


Maailman kaunein vuori


Reissu sai verrattain räjähtävän lähdön enkä oikein tajunnutkaan kun olin jo mestoilla. Aamulla 26.6. lensin Quitosta Limaan, jossa vastassa oli kaveri nimilapun kanssa. Siitä autolla Liman halki bussiasemalle, bussilippu kouraan ja takamus penkkiin. Että ei muuta ku ‘hasta luego, madre!’

Nepalin busseihin tottuneelle onnikan tasokin oli yllätys; kyyti oli silkinpehmeää, emo kantoi eteen ruokaa ja juomaa ja leffojakin näytettiin (Vertical limit ja Aquamarine, joista jälkimmäinen oli parempi).

120 000 asukkaan Huaraz on Perun versio Chamonix’sta ja maan kiipeilyn ehdoton keskus. Saavuttuani iltamyöhään kylille oltiin minua jälleen vastassa ja viemässä yöpaikkaan.

Kaupungissa on viimeisen 16 vuotta asustanut muuan Chris. Itsekin alueella paljon kiivennyt amerikkalaismies järjestää logistiikkaa kiipeily- ja trekkiporukoille ja oli järjestänyt koko rulianssin myös Altitude Junkiesille ja minulle. Pieni illallismiitti Chrisin omistamassa ravintolassa ja homma oli selkeä – aamulla kyyti polun alkuun josta trekki suoraan Alpamayon perusleiriin. Ryhmämme oli nimittäin pari päivää omaa aikatauluani edellä ja tapaisin heidät vasta vuorella.

Aamulla muutaman tunnin ajomatka Cashapampaan, jossa laukku muulin selkään ja tossua toisen eteen. Muulin nimi oli Miquel. Kuskin nimeä en muista.

En ollut tietoinen trekin pituudesta. Kerrottiin vain että se on lyhyt. Oli kuitenkin ihan mukava saada Altitude Junkiesin leiri näkyviin siinä vaiheessa, kun GPS näytti kolmekymmentä kilometriä ja nousuakin 2900:sta 4300:een metriin! Edellisaamuna olin herännyt Quitossa ja nyt iltapäivällä pääsin tapaamaan koko porukan Alpamayon juurella!

Seuraavan päivän ryhmäläiset vielä sopeutuivat beississä. Minä ja Phil puolestamme kävimme tutustumassa reittiin ja viemässä kahden kantajan kanssa ryhmävarusteita kahteen yläleiriin. Saman tien olin myyty – Cordillera Blanca on aivan järjettömän hieno vuoristo!

Valtaosa kiipeilijöistä kapuaa perusleiristä (4300 m.) suoraan ns. glacier campiin (5400 m.). Me perustimme lisäksi ns. moraine campin (4900 m.), jossa ryhmäläiset kävivät kertaalleen edestakaisin ennen huippuyrkkää.

Koko porukka kiipesi moraine campiin 30.6. ja glacier campiin 1.7. Seuraavan päivän lepäilimme leirissä turhan voimakkaan tuulen vuoksi ja 3.7. lähdimme kiipeämään Alpamayon huipulle French Direct -reittiä pitkin.

Yllätyin porukan vähyydestä! Kausi oli vasta aluillaan ja samana päivänä reitillä oli ainoastaan italialaiskaksikko. Kaverusten otsalamput näkyivät jo korkealla feissillä, kun me heräilimme. Itse reitti on lyhyt (300 metriä vertikaalia) ja koko päivän varjossa, eikä mielestäni ollut tarpeellista lähteä pimeään ja kylmään. Starttasin muuan Alanin ja McLeanin kanssa vähän ennen aamukahdeksaa.

Reitti alkaa heti reunarailolta suht jyrkästi ja jatkuu samanlaisena toppiin asti. Jyrkkyyksiä on ilmeisen hankala arvioida ja olin tästäkin reitistä kuullut kaikkea haarukassa 45-70-80 astetta. Feissi nimittäin näyttää kohtalaisen jyrkältä, kun se ensimmäisen kerran tulee jäätikkövaelluksen jälkeen näkyviin. Todellisuus valkenee reitillä ja sanoisin sen olevan keskimäärin 45-50. Lopussa paikoin ehkäpä 60.

Joka tapauksessa French Direct on aivan mielettömän hauskaa kiipeilyä! Se on myöskin sopivan lyhyt, jotta mielenkiinto pysyy yllä. Varustukseksi otin 20 ruuvia ja jatkoa, jotta pääsisimme yhdellä setillä running-belaynä kiipeämään perille asti. Ja mehän kiipesimme! French Direct vie parin askeleen päähän huipusta ja aikaa meiltä meni nousuun leiristä 3,5 tuntia.

Samui Mansikka

 

http://youtu.be/vPz27XRix4U

8 pitkää räppeliä alas ja yöksi glacier campiin nauttimaan huiputuksenjälkeisestä olotilasta ja upeista maisemista.

Tarkoituksemme oli alunalkaen käydä myös viereinen Quitaraju (6020 m.). Luovuimme ajatuksesta, sillä reitti näytti erittäin vyöryherkältä ja lähestymisjäätikkö äärimmäisen railottuneelta. Taisivatpa ryhmäläiset saada tarpeekseen jo Alpamayolla. Eli seuraavana aamuna leiri kasaan ja jätkät alas. Päivä lepoa, trekki takaisin Huaraziin ja ryhmäläiset paluulennoille.


Loma Paron-laaksossa


Meno meinasi äityä liiankin vauhdikkaaksi jäätyämme Philin kanssa Huaraziin pariksi päiväksi. Onneksi Chrisin kaverit veivät meidät Paron-laaksoon retkeilemään. Varustusta oli 12 päiväksi ja perusleirin ruokahuollosta vastaamaan palkkasimme Alpamayo-kokkimme Juvencion. Moni palkkaakin perusleiriin kokin tai vahdin, sillä leirejä on aika ajoin putsattu ryhmän jätettyä se kiipeilyjen ajaksi vahtimatta.

12 päivän aikana suunnittelimme yrittävämme kolmea tai neljää nousua. Topon tarkempi lukeminen tosin osoitti, että muutamia meitä kiinnostavia reittejä oli hankalahko lähestyä. Me kun emme jaksa kävellä reitin alkuun yhtä päivää pidempään.

Aloitimme urakan Caraz I:llä. Upea South face oli parin päivä trekin takana, joten lähdimme ns. ”perusreitin” kautta.

Jäätikköreitti (East glacier route) ei suinkaan ole niin triviaali, kuin voisi D-greidin reitiltä odottaa. Kiipeily ei missään kohtaa ole vaikeaa, mutta reitin löytäminen on todella konstikasta erittäin rikkonaisella jäätiköllä. Muistuttaapa se paikoin hyvin paljon Himalajan suuria jäävirtojakin. Porukkaa alueella on tosiaan vähän eikä jäätiköltä löytynyt minkäänlaisia jälkiä noususta. Kuulemma huipulla ei oltu käytykään tänä vuonna.

Yläleirin laitoimme öbaut 5200 metriin aivan jäätikön reunaan käytännössä niin ylös, kuin moreenilla oli mahdollista. Pimeällä jäätiköllä olisi mahdoton navigoida, joten aamulla lähdimme vasta tuntia ennen auringonnousua.

Ykskaks yllättäin aamupala tuli yläkautta ulos ja vointi meni kehnoksi. Sairastan harvoin, mutta nyt oli mörkö päässyt systeemiin sisälle. Selvä ruokamyrkytys.

Alkumatkan loivalle jäätikölle oli kertynyt lunta aivan älyttömästi eikä todellakaan ollut erityisen hyvä fiilis puskea vyötäröä myöden hangessa ylämäkeen samalla yrjöten. Oksentamiseen ei kuitenkaan kukaan ole kuollut (paitsi jotkut Jimi Hendrixit, Gary Mooret ym.), joten ylös vaan!

Vointi koheni ja päivästähän tuli lopulta erinomaisen mukava. Oli hauskaa päästä käyttämään kaikki reitinlöytämis- ja jäätikkötaitonsa päästäkseen ylöspäin. Jäätikkö oli upea ja kelikin oli mieletön. Samalla tuli tähystettyä viereisten vuorten rinteitä ja suunnitellen seuraavia nousuja.

Caraz I:en ja II:en välisestä solasta (5800-5900 m.) alkaen homman piti olla helpompi. Vastaamme tuli kuitenkin yllättäen koko solan leveydeltä äskettäin revennyt jättimäinen railo. Pitkälti toista tuntia etsimme paikkaa sen ylitykseen, luovutimme ja painelimme alas laaksoon. Olimme kuitenkin viettäneet upean päivän ulkona.


Artesonraju – Paramount Pictures -vuori


Seuraavaksi lähdimme laakson ylivoimaisesti suosituimmalle vuorelle, Artesonrajulle (6025 m.). Painelimme perusleiristä jäätikölle eteläseinän juurelle ja laitoimme leirin 5000 metriin. Samana päivänä pitkin jäätikköä leiriytyi kaksi muuta porukkaa; Kolme mendozalaista vuoristo-opasta, sekä itävaltalais-trio. Mendozalaiset tosin pludasivat kenkänsä märiksi jäätiköllä ja meinasivat viettää seuraavan päivän niitä kuivatellen.

Yöllä tuuli yltyi ja torkutimme kelloa tunti kerrallaan, kunnes puoli kolmen aikaan kuulimme teltan ulkopuolelta kaunista itävallan saksaa. Tuuli oli tyyntynyt, joten kamat äkkiä kasaan ja reitille! Saimme kaverukset nopeasti kiinni ja ohitimme reunarailon kohdalla. Sitten ei muuta, kuin hakkua toisen yläpuolelle ja suoraan ylöspäin!

45-50 asteisella rinteellä lumi oli todella hyvää ja keli oli kaiken kaikkiaan priima. Reitti tosin osoittautui aivan hemmetin tylsäksi ja loppu olisi saanut tulla vastaan jo paljon aiemmin. Viimeinen sata metriä oli ainut virkistävä poikkeus, jolla hieman piti hakea pehmeämpää jäätä kovemman seasta ja siis funtsia suuntaa.

Ylämäki loppui aamukahdeksan paikkeilla. Perusleiristä olimme kiikaroineet muiden ryhmien touhuja ja ihmetelleet näiden saapuvan toppiin iltapäivällä kahden ja neljän välillä. Aurinko laskee kuudelta ja sankarit olivat järjestäen joutuneet laskeutumaan seinän säkkipimeässä. Yhden porukan kuulimme palanneen yläleiriin keskiyöllä 20 tunnin päivän päätteeksi. Tuskin kovin hauskaa, saati turvallista. Speed is safety!

http://youtu.be/Lezb7B5B7J4

Alas olisi päässyt nopeimmin kiipeämällä. Rinne on kuitenkin sen verran jyrkkä ja lumi kovaa, että turvallisuuden nimissä laskeuduimme koko 1000 metriä. Aikaahan meillä oli! Toisin, kuin itävaltalaisilla, jotka tulivat hitaasti meitä vastaan 5400 metrissä.

Pakkasimme leirin, painelimme jäätikön halki ja saavuimme beissiin kolmen aikaan iltapäivällä. Samaan aikaan itävaltalaiset työstivät viimeistä pitchiä. ”Das Kaputt!”

 

Karkilason pyrämiidi


Artesonrajun rinteiltä kyttäsimme seuraavaksi kohteeksi viereisen Piramide de Garcilazon. Mielestäni laakson hienoin vuori on hankalan kiivettävän maineessa ja sitä harvoin edes yritetään. Itse asiassa emme laaksossa tavanneet ketään, joka olisi ollut menossa muualle kuin Artesonrajulle. Yhtä kaikki, kesän viimeiseksi nousuksi päätimme Piramiden South facen (1000 m., TD+).

Seinän juurelle on helppo päästä, vaikkakin hieman sompailimme jäätiköllä löytääksemme reitin. Laitoimme teltan pystyyn ja lähdimme tsekkaamaan ja merkkaamaan reitin alun. Sitten se tapahtui; ilmeisesti muutaman päivän jatkunut lämmin keli sai huipun jättimäisen lumilipan murtumaan ja rysähtämään alarinteen suuntaan! Lähes kilsan verran jyrkässä, jäisessä kuluaarissa vauhtia keränneenä massa pöllähti ohitsemme järkyttävällä vauhdilla.

On huvittavaa, miten typertyneenä isoa vyöryä jää katsomaan; monttu auki, sanattomana, tuijottaen, kunnes kaikki liike on pysähtynyt. Se oli sitten siinä, Piramiden kiipeilyt! Olipa kuitenkin hyvä, että massa tuli alas juuri sinä päivänä eikä esim. 24 tuntia myöhemmin.

Voisi järkeillä, että reitti oli nyt turvallinen kiivetä, kun epästabiili massa oli tullut alas. Oli kuitenkin mahdoton varmuudella sanoa, mitä yläpuolella oli ja se tuntui epämiellyttävältä. Aamulla laskeuduimme perusleiriin Juvencion ruokien äärelle ja aloimme laittaa kamppeita kasaan. Vietimme laaksossa lopulta 9 päivää, mikä alkoi riittää.

Samuli Mansikka

 

Parempaa kiipeilyä ensi kerralla


Vaikka miten lukee kirjoja ja matkakertomuksia, on ensimmäinen reissu uudelle alueelle aina oppimatka. Ottaa tovin ennen kuin pääsee jyvälle alueen olosuhteista; mitä omiin taitoihin suhteutettuna voi tehdä, miten reitit on greidattu, minkälaista lumi ja jää on, mistä tuulee jnejne.

Emme olleet tällä kertaa kovinkaan menestyksekkäitä. Nyt on joka tapauksessa paljon helpompi palata. Lähdimme omiin kiipeilyihimme hieman takki auki ja huolellisemmalla suunnittelulla tulokset olisivat voineet olla paremmat. Ensinnäkin 12 päivää yhdessä laaksossa on liikaa. Ennemmin tekisin muutaman päivän ja parin nousun retkiä ja kävisin välillä nauttimassa Huarazin lämmöstä. Motivaatiokin pysyisi paremmin yllä.

Monen vuoden haaveilun jälkeen Cordillera Blanca lunasti odotukseni ja monin paikoin ylittikin ne. Säät olivat juuri niin hyviä kuin olin kuullut, lumi oli kiinteämpää ja parempaa kuin odotin, vuoristo oli kauniimpi kuin kuvissa, logistiikka toimii… Kaiken kaikkiaan Peru tarjoilee todella, todella hienoa kiipeilyä!


Tsekatkaapa myös Alan Arnetten blogi: http://www.alanarnette.com/blog/category/alpamayo-2012/

ja lisää matkakuvia täällä: http://www.facebook.com/samulimansikkaconsulting

Altitude Junkiesin pääsee ensi kesänä tienoon korkeimmalle vuorelle, Huascaranille: http://www.altitudejunkies.com/huascaran.html.


Samuli

Twitter @Samuli_Mansikka


Samuli Mansikka

Samuli Mansikka, s. 1978 suomalainen vuorikiipeilijä joka kiipesi 10:lle maailman 14:sta 8-tonnisesta vuoresta ilman lisähappea tai tukijoukkoja. Samuli kuoli 24.3.2015 palatessaan Annapurnalta (8091m).

Himalajanousujen lisäksi Samuli kiipesi suurimman osan Alppien 4-tonnisista vuorista. Myös Afrikan ja Etelä-Amerikan monet alueet ja vuoret olivat Samulille tuttuja. Hän toimi oppaana sekä suomalaisessa matkatoimisto Aventurassa että kansainvälisillä toimijoilla ulkomailla.

Samuli oli poikkeuksellisen lahjakas vuorikiipeilijä, joka rakasti vuoria yli kaiken. Samuli uskalsi tavoitella unelmiaan ja inspiroi myös muita tavoittelemaan omiaan. Samulin energisyys tarttui ja vaikutti kaikkiin hänen ympärillään.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit