FI | ENG
Marko Virtanen / 06/11/2010

Comici – Ilmava koettelemus Dolomiiteilla

Dolomiiteilla, Italian pohjoisosassa kohoaa kolmen vuoren rykelmä, Tre Cime. Tre Cime koostuu kolmesta isosta vierekkäin kasvavasta vuoresta, Cima Piccolo, Cima Grande ja Cima Quest. Vuosisatojen ajan näiden vuorien historiaan on kietoutunut mystiikkaa, tarinoita ja vaaraa. Melkein jokainen kiipeilystä innostunut on kuullut näistä vuorista ja lukenut niiden koettelemuksista. Matti A Jokisen kirjoittama Alppihuippuja valloittamassa innoitti minutkin 90- luvun alussa haaveilemaan jonain päivänä Cima Granden valloituksesta.

 width=

vuoret kohoavat veistoksen omaisesti hiekasta kohti pilviä kietoen kulkijat ja kiipeilijät pauloihinsa. Jo ammoisista ajoista Cima Granden pohjoisseinä on ollut vuorikiipeilijöiden ultra maraton koettelemus. Kuusi sataa metriä kalkkikiveä; jonka ensimmäiset 200 metriä kaatuvat negatiivisena ylitse viidenkymmenen metrin matkan, takaavat haasteen kokeneelle kiipeilijälle. Kesällä 2005 pitkä odotukseni palkittiin, Cortinan kylän pizzerioissa sain houkuteltua Teemu Tapanisen parikseni yhdelle Alppien hienoimmista pohjoisseinistä. Väkivahvana ja rauhallisena tunnettu Teemu otti haasteen mielellään vastaan ja aloimmekin varsin nopeasti valmistella nousua.

Comici Topo

Vuorikiipeilyn tarunhohdokkuus katoaa varsin nopeasti, kun aamu kolmelta suunnistaa silmät sirrillä pimeässä kohti reitin alkua. Kuun vielä loistaessa taivaalla puimme reitin juurella valjaat ja sidomme köydet toisiimme. Päivän menuu oli varsin selvä, Teemu johti ensimmäiset kahdeksan varsinaista köyden pituutta ja minä kannoin juomat ja muut tarvikkeet. Minulle se kyllä sopi, sillä massakkaampana johtajamiehenä sain kunnian kiivetä ensimmäiset kaksi köyden pituutta varsinaisen reitin alkuun.

Kiinnittäytyessäni toiseen ankkuriin alkoivat vuoren mittasuhteet vasta hahmottua. Ilmaa oli joka puolella ja helposta kiipeilystä ei ollut tietoakaan. Reitin hankalimpiin kohtiin kuuluu heti alussa oleva köyden pituus, josta jopa topo-kirja osasi varoittaa. Teemu ei alkanut turhaan kruksia hieromaan, vaan ohitti sen jänteikkäästi kiertäen. Matkamme jatkui hiljaisuudessa verkkaisesti kohti puolta väliä, jossa vuori taittuu pystysuoraksi.

Puolen välin jälkeen tiesimme onnistuvamme, sillä negatiivinen osuus oli vienyt ainoastaan reilut neljä tuntia. Puolesta välistä alkoi irtonaisempi osuus, joka päättyi pieneen hyllyyn ja viimeiseen ulkonevaan seinään. Vuorovedoin kiipesimme melko helppoa leikkausta ylös välillä ilmavuudesta nauttien. Kiipeily kulki ja melko nopeasti saavuimme syvennykseen, josta johti leikkaus viimeiselle seinälle.

Niin kuin loistavassa illallisessa niin myös kiipeilyssä, viimeisen kattauksen pitää olla mieleen painuva. Tällä kertaa pääkokkimme Teemu, tarjosi minulle simultaani kiipeilyä huonoilla varmistuksilla kahdeksan kiloinen reppu selässä. Saapuessani ylös tasanteelle Teemu odotteli minua yhden kiilan ständissä ballaadeja hyräillen. Nähdessäni Teemun virnistyksen, unohdin vaikeutemme välittömästi. Huipulla paiskasimme kädet yhteen ja totesimme yhteen ääneen: ”ei hullumpi reissu”.

Marko Virtanen

Kaikki blogit