FI | ENG
Juho Knuuttila / 30/11/2016

Chamonixin päiväkaltsit

Talvi painaa kovaa kyytiä päälle Etelä-Suomea myöten. Ensimmäiset jää- ja mixtareititkin on jo kiivetty innokkaimpien toimesta, mutta ennen kuin siirrytään kokonaan talvikiipeilyn hektiseen maailmaan, palataan hetkeksi kultaisen graniitin ja isojen vuorten keskelle.

Näihin blogeihin tulee useasti kirjoitettua pitkistä alppireiteistä, hakkukiipeilystä ja palelusta maailman vuorilla, koska niistä nautin eniten. Mutta tulee sitä kiivettyä muutakin. Nixin kesäkuukausina sitä ehti mm. kiivetä 30 pidempää kallioreittiä lepopäivien aikana. Blancin massiivi on tunnettu siitä, että puolessa päivässä on mahdollista tikata useampi sata metriä graniittihalkeamaa yli 3000 metrissä, keskellä Euroopan päheintä vuoristoa ja ehtiä vielä kylille myöhäiselle lounaalle.

Päiväreittien määrä on loputon ja listaankin nyt omat suosikkini kesältä neljältä eri töppyrältä. Osa reiteistä on ruuhkaisia erinomaisen kiipeilynsä ja helpon lähestymisensä takia, mutta en anna sen nyt haitata. Ajatuksena olikin valkata reittejä, jotka ovat leppoisia ja nopeita kiivetä vaikka sitten alppireiteiltä palautuessa. Ehkä tulevina kausina on aikaa keskittyä Argentieren, Flammes de Pierren tai Monzinon majan läheisyydessä sijaitseviin, vähemmän kiivettyihin reitteihin.

 

Toppihommia Capucinilla. T-paitakeli 3800 metrissä.
Toppihommia Capucinilla. T-paitakeli 3800 metrissä.

 

Aiguille du Midi

Midin yläaseman ympäristö on kieltämättä yksi siisteimpiä harrastuspaikkoja maailmassa. Löytyy 200 metristä mixtaa, halkeamakiipeilyä, harjannekävelyä ja yhden köydenpituuden reittejä. Boulderointia siellä ei taida olla, mutta eiköhän eroosion myötä tarpeeksi iso murikka putoa jäätikölle pikapuoliin. Eteläseinän kultainen graniittikin on vain viiden minuutin lumiharjannekävelyn päässä!

Rebuffat (250m, 6a)

Midin eteläseinän kuuluisin ja samalla ruuhkaisin reitti on ehdottomasti Rebuffat. Se kuuluu tavallaan jokaisen  Nixin kävijän listalle kiipeilytasosta riippumatta. Suositeltavin toppaus on hintsu släbi oikean kantin kautta tai sitten vähän vaativampi dihedraali vasemmalla. Muuta reitistä ei oikeastaan kannata sanoa. Käykää ottamassa tuntumaa!

 Contamine (250m, 6c)

Niistä kolmesta reitistä jotka olen Midin eteläseinällä kiivennyt, on Contamine ollut se mieleenpainuvin. Syysmyrskyn jälkeisenä päivänä laskeuduimme Timin kanssa koko seinän alas viidellä rappelilla ja kiipesimme reitin ylös. Näin ei tarvittu jäätikkökamoja, saati alppikiipeilykenkiä edes lähestymiselle. Seinä on toki kiivettävä tällä taktiikalla toppiin asti.

Lähestulkoon jokainen kp on kivaa kiipeilyä, mutta kruksin jyrkkä sormihalkema on todella hieno. Hihkuin onnesta sitä kiivetessä. Virne hävisi toisaalta nopeasti lopun släbillä, joka on Piolan vanhassa topossa olevinaan 6b. Tarina kertoo kiipeilijöiden vetäneen pitonit irti seinästä pudotessaan. Onneksi sieltä löytyy nykyään pultti mielenrauhan säilyttämiseksi.

Rebuffat vasemmalla ja Contamine oikealla. Vihreällä dihedraali-variaatio.
Rebuffat vasemmalla ja Contamine oikealla. Vihreällä dihedraali-variaatio.

 

Pointe Lachenal

Midin eteläseinän jälkeen seuraavaksi helpoiten saavutettava isompi kaltsi on Pointe Lachenalin kaakkoisseinä. Puolen tunnin kävely alamäkeen Col du Midin poikki tuo suoraan seinän alle. Topista voi sitten kävellä pois tai laskeutua seinän takaisin alas. Kokeilin kummatkin tavat, ja täytyy sanoa, että kävely huipulta takaisin Midille oli hauskempaa ja nopeampaa, vaikka ne raudat ja kovat kengät repussa piti kantaakkin.

Seinällä on jo hieman alppimaisempi fiilis pidemmän jäätikkölähestymisen ja Taculin itäseinän läheisyyden takia. Hissitkään eivät kulje suoraan pään päältä.

Pointe Lachenal. Reitit kulkevat selkeimmällä seinällä kuvan keskellä.
Pointe Lachenal. Reitit kulkevat selkeimmällä seinällä kuvan keskellä.

Contamine (250m, 6b) ja Harold et Maudt (250m, 6a+)

Nämä kaksi vieri vieressä kulkevaa klassikkoreittiä ovat kiipeämisen arvoisia. Halkeamalinjoja seinällä riittää, ja välillä onkin vaikea seurata reittejä tarkasti. Pienet reitinlukukämmit eivät haittaa sillä loivat osuudet ovat harvoin vitosta vaikeampaa ja lähes jokainen halkema johtaa jyrkän alle. Sama juttu seinän yläosassa.

Molemmat reitit ovat hyvin varmistettavia, kunhan camuja on tarpeeksi. Harold et Maudt on reittinä parempi ja oikeastaan vaikeampi, helpommasta greidistään huolimatta.

 

Ville S. kakkostelee Contaminen kruksia.
Ville S. kakkostelee Contaminen kruksia.
Ville Contaminen loppumetreillä.
Ville Contaminen loppumetreillä.

Aiguille du Peigne

Plan d´Aiguillen hissiasemaa lähimpänä kohoava tötterö on nimeltään Peigne. Isosta määrästä reittejä on voi olla hankala valita sitä sopivinta. On retkeilyreittejä, släbiä ja kunnon halkeamia. Hyvällä kivellä vieläpä. Lähestymisille kannattaa varsinkin alkukaudesta varata jääraudat mukaan. Lumikentät reittien alla ovat voivat olla ikäviä lenkkarien kanssa.

Le Ticket (250m, 6b)

Släbikiikkua Blancin massiivilla riittää. Erittäin hyvää sellaista löytyy myös Peignen släbeiltä. Sektorin suosituin reitti ei ole suotta Le Ticket. Alun skrämblin jälkeen jokainen kp on varpaat murskavaa tasapainoilua olemattomilla otteilla.

Massiivin halkeamakiipeily on tunnetusti vähän lepsusti greidattua, mutta otekiipeily ja erityisesti släbit ovat ihan tanakkaa tavaraa. Varsinkin jos reitintekijänä on ollut herra Piola.

Uudet pulttiständit takaavat nopean laskeutumisen, joka taas mahdollistaa useamman reitin kiipeämisen päivässä. Kiivettiin Samin kanssa alkuun Verdon Memories (250m, 6c), jonka perään jatkettiin vielä Ticketillä. Varpaat oli tietenkin aivan tohjona släbisession loputtua.

Sami Le Ticketin släbeillä.
Sami Le Ticketin släbeillä.

Fermeture Eclair (300m, 7a)

Peignen gendarmen itäseinällä kulkee usea klasikko, kuten Bonatti-Vaucher, mutta Aution Tatun ehdottamasta Fermeture Eclairista en ollut kuullutkaan. Keskelle seinää päättyvälle reitille lähdettiin ilman ennakko-odotuksia. Tai no, Tatun sai varmasti innostumaan Supercracks topon kuvaus kruksista: ”overhang on knobs”.  Kyseinen opus on muuten vahva kandinaatti maailman huonoimman topon kisassa.

Reitille mahtuu useampi rikkonainen kp, mutta yläosan halkeamafest kääntää lopputuloksen plussan puolelle. Kiivettiin myös koko reitti puhtaasti, kerrankin. Topista on mahdollista jatkaa Maillonin kautta vielä Peignen huipulle asti, jos maisemien ihailu ja pidempi päivä kiinnostaa.

 

Tatu varmistelee Fermeture Eclairilla.
Tatu varmistelee Fermeture Eclairilla.

 

Grand Capucin, L´echo des Alpages (450m, 7a)

Kun halajat jyrkkää, on oikea suunta legendaarinen Grand Cap. Tämä ei välttämättä mene enää leppoisten päiväiskujen kategoriaan, vaikka ei se kaukanakaan siitä ole.

L´echo des Alpages Elixirin startilla.
L´echo des Alpages Elixirin startilla.

Elokuun lopulla otettin Tatun kanssa aamun toinen hissi Italian puolelta Punta Helbronnerille, josta haikkailtiin rauhassa graniittitötterön alle. Mielessä oli seinän keskiosan läpäisevä L´echo des Alpages. Tosin meitä ei innostanut aloittaa 7a+:lla vaan koukattiin ensimmäiset neljä köydenpituutta Elixire d´Astarothin kautta.

Vedin köyttä kuuden pitsin verran, ja täytyy nyt hehkuttaa, että kiipeily oli hienoa! Pään päällä näkyi mielipuolisesti ulostyöntyviä kattoja, jotka kertoivat Capucinin jyrkkyydestä. Puolivälissä seinää Tatu otti johdon, kun greidikin hyppäsi seiskan puolelle. Puhtaasta noususta oli tällä kertaa turha haaveilla, mutta halkeamakiipeily 3800 metrissä t-paidassa sai jopa minut fiilamaan tätä touhua. Ilma oli lämmintä kuin linnunmaito ja ympäristö epätodellinen.

Topattiin Grand Cap, laskeuduttiin ja haikattiin Torinolle auringonlaskussa. Sen verran sai reitillä puristaa, että sormet kramppaili magnesiumtabuista huolimatta rappeloidessa. Kävellessä sitä vilkaisi aina välillä olan yli Capucinia, kuin tarkistaen oliko se vielä tallella.

Majalla olikin oikein suomalaisten kokoontumisajot, ja ilta menikin viinin maistelussa ja tarinoita kuunnellessa. Alpit!

Papat hiillostaa Capucinilla.
Papat hiillostaa Capucinilla.
Jyrkkää!
Jyrkkää!
Lisää jyrkkää!
Lisää jyrkkää!

Capucin-kuvat: Tatu Autio.

 


Juho Knuuttila

Juho Knuuttila (s.1995) on nuoresta iästään huolimatta yksi Suomen aktiivisimmista alppikiipeilijöistä. Hän on kiivennyt mm. legendaarisen pohjoisseinätrilogian (Eiger, Matterhorn ja Grandes Jorasses), useita seiskatonnisia Keski-Aasiassa, soolonnut ison liudan Alppien nelitonnisia ja kiivennyt Mt. Hunterin ranskalaisten reitin 6.nousun. Lähivuosina Juho meinaa keskittyä teknisesti haastaviin nousuihin Alpeilla ja maailman suurilla vuorilla, mutta aikaa löytyy myös halkeama- ja mixtakiipeilylle Suomessa.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit