Siitä olikin aikaa, kun viimeksi kävin tässä vuorten suojelemassa ulkourheilukaupungissa. Jätin laakson vuonna 2012, muutaman vuoden siellä asuttuani, enkä sen jälkeen ole palannut Chamonixiin, vasta nyt. Fiilis on kuitenkin tuttu, kun hyppään ulos bussista ja kävelen pääkatua, rue Paccardia ylöspäin, etsiäkseen kavereiden asuntoa, jossa yöpyisin. Tuttuja tulee vastaan kävellessäni ja sovitaan että nähtäisiin paremmin myöhemmin illalla, minulle uudessa baarissa nimeltä MÖO. Tuttuja naamoja astuu sisään illan mittaan. Kaikki näyttää vähän niinkun ennenkin, mutta fiilis eri. Vanha Chamonixin ydinjengi näyttää rauhoittuneen. Suurin into jyrkimmän löytämiseen ja pahojen mäkien valoittamiseen on hiipunut ja syystäkin. Viime vuosina on kaveripiirista on lähtenyt useitakin. Ja kun juttelee ihmisten kanssa jokaisella on joku; ystävä, poikaystävä, tyttöystävä, jonka on lähiaikona menettänyt vuorille. Monille suuria asioita oli tapahtunut. Asioita jotka ovat antaneet heille miettimään elämää erilaisista näkökulmista.
Lyhyellä visiitillä oli tietenkin tarkoitus laskea mahdollisimman paljon. Jokaiselle päivälle halusin tutkia jotain uutta. Uusia paikkoja, joita en aikaisemmin, vaikka laaksossa tuli vietettyäkin monta kautta, ole paljoa laskennut. Päädyimme haikkaamaan Breventin takamaastoja, Sveitsin puolen Les Marécottesin takapuolta ja Mont Blancin länsipuolella olevia jylhiä kuruja Italiassa.
Kylä oli entisellään, mutta fiilis on hieman muuttunut. Huomasin matkan aikana, että olin lähinnä itse muuttunut. Laskullisesti oli siistimpää löytää ja tutkia jotain uutta kuin mahdollisimman jyrkkää, pitkää ja suorituskeskeistä. Ja sitä minä juuri sain. Muutaman vuoden tauon jälkeen Chamonix tuntuu edelleen kotoisalta.
