FI | ENG
Juho Knuuttila / 21/10/2016

Cham syksy

Vuoret autioituvat. Pienen hetken ne ovat osa isoa erämaata, jossa et kohtaa halutessasi päiväkausiin ketään. Ilma tuoksuu erilaiselta. Raikkaammalta. Kirkkaan sinisen taivaan ja valkoiset vuoret erottaa terävä, kuin kynällä piirretty viiva. Väriloisto nummilla hivelee silmää katseen kulkeutuessa hitaasti oranssin sävyistä tumman punaiseen ja takaisin. Alpit ovat parhaimmillaan.

Syksyn värit.
Syksyn värit.

Kiipeilijälle syksy Chamonixin laaksossa on vuoden parasta aikaa. Eteläseinillä kultaisen graniitin kutsu on vielä voimissaan, kun samaan aikaan pohjoisseinien varjoissa kiivetään Alppien isoimpia mixtareittejä. Lepopäivinä alakyliltä löytyy useamman köydenpituuden kalkkikivikiipeilyä 15 minuutin lähestymisellä enemmän kuin tarpeeksi. Hisseihin ei tarvitse jonottaa, eikä reiteillä ole ruuhkaa. Varsinkaan syksyinä, jolloin olosuhteet ovat hieman kinkkiset. Kuten tänä vuonna.

Elokuun puolenvälin jälkeen huomattavan kuiva jakso on kurittanut Blancin massiivia. Yksi isompi myräkkä syyskuussa toi toivoa jään muodostumiselle, mutta muuten keli on ollut jopa liiankin hyvä. Taas vaaditaan yltiöpositiivista ajattelua, että saa jotain kiivetyksi.

Siltakuru

Midin siltakurun reitit ovat toimineet pahimman mixtakuumeen lievittäjinä. Shit route, Vent du Dragon ja Jottnar ovat kiivettävissä lähes kaikissa olosuhteissa ja huonossakin kelissä. Lähestyminen on vaivattomat viisi rappelia sillalta ja toppauskin suoraan villisti valokuvaavien turistien keskelle, Midin näköalaterassille. Chamonix kiipeilyä parhaimmillaan vai pahimmillaan?

Aleksi Mehtonen kakkostelee Vent du Dragonin monipuolista kruksiköydenpituutta.
Aleksi Mehtonen kakkostelee Vent du Dragonin monipuolista kruksiköydenpituutta.

 

Etenkin Jottnar jäi reiteistä mieleen. Neljä köydenmittaa pitää sisällään erinomaista ja sopivasti haastavaa mixtaa hyvillä varmistuksilla. Linja ensinoustiin vuonna 2013 brittikaksikon toimesta saaden välittömästi klassikkostatuksen. Skotti VIII,8 ja kansainvälisemmin jossakin M6+/M7 välissä huiteleva greidi antaa osviittaa siitä, että ihan pelkällä jään kiipeämisellä ei hommasta selviä.

Juho laskeutuu Midin uumeniin.
Juho laskeutuu Midin uumeniin.

Kaksi ensimmäistä köydenpituutta toimivat lämmittelynä kruksia varten, joka onkin puhdas draikka huonoilla jaloilla. Pumppaava pystyhalkeama päättyy herkkään tasapainoiluun hyllylle, jolta jatketaan vielä huukaillen ständille. Liidiä vaikeutti se, että jouduin etsimään hakunpaikat runsaan puuterikerroksen alta.

Juho aloittamassa Jottnarin vaikeinta osuutta.
Juho aloittamassa Jottnarin vaikeinta osuutta.

Neljäs kp on uskomattoman hieno kulma, jonka pohjalla jäärantu tuo mahdollisesti helpotusta touhuun. Koko reitti meni saittina, mikä tietenkin lämmittää mieltä ja antaa itseluottamusta isompia seikkailuja varten. Huhujen mukaan kruksissa on huilannut koviakin tykkejä.

Uskomaton exit-kp.
Uskomaton exit-kp.

 

Grande Rocheuse 

Vuosi sitten jouduimme Kallen kanssa pakittamaan Robert Jasperin ”Late to Say I’m Sorry (ED-, 1000m, WI5+, M6) ” – reitiltä erinäisten probleemien takia. Syyskuun lopussa linja näytti jälleen muodostuneen, joten oli aika ottaa uusinta tästä modernista klassikosta. Tällä kertaa Sami Modeniuksen kanssa.

Pitkä simuliosuus jyrkän alle.
Pitkä simuliosuus jyrkän alle.
Sami ensimmäisellä köydenpituudella.
Sami ensimmäisellä köydenpituudella.

Tuhatmetriselle reitille mahtuu kuusi kiipeilyllisempää köydenpituutta, joista kolmas eli kruksi, elää omaa tarinaansa. Nyt olimme spotanneet jäänoron, jota pitkin voisimme ohittaa hankaluudet, mutta seinällä ”jää” paljastui valkoiseksi hötöksi, ja vaihtoehdoksi jäi pahamaineinen katto. Kiipesin katon ohi ongelmitta, mutta sitä seurannut avonainen kulma vaati hieman enemmän. Jyrkän kulman pohjalla oli irtonainen jäänoro, jota pitkin oli taiteiltava ylös. Pohdin pitkään uskallanko kiivetä, sillä sileät seinät tarjosivat heikonlaisesti varmistusmahdollisuuksia.

Avonainen kolmosen camu jäisessä halkeamassa oli viimeinen henkinen turvasatama ennen totaalista tyyneyttä. En liiemmin ajatellut mitään kiivetessä. Monopointit hakivat paikkojaan kiteiden päältä, sillä en voinnut laittaa painoa hakkujen varaan. Kymmenen senttiä leveä jää/luminoro hajosi sitä enemmän mitä siihen hakuilla koski. Hieno kp, mutta muutama lisäpiissi ei olisi haitannut.

Sami liidasi vielä yhden herkän osuuden ennen lopun unelmajäitä. Jää ei sinänsä ollut hyvää, mutta metrin leveä noro keskellä tasaista kallioseinää hiveli kyllä kiipeilijän silmiä.

Sami ohuella jäällä.
Sami ohuella jäällä.

Kun lopulta toppasimme Grande Rocheusen, oli mielessä vain edessä häämöttävä kärsimysnäytelmä laaksoon kävelystä. Onneksi otsalampun vara-varaparisto päätti sammua vasta James Bond-trackillä. Kännykän valolla suunnistaminen jäätiköllä olisi voinnut olla turhan hankalaa. Mutta olipahan hyvä reitti! Ja mikä parasta, ei nähty ketään muita koko päivänä.

 

Juho loppujäillä.
Juho loppujäillä.

 

”Ginat jäillä, kiitos.”

Pari viikkoa myöhemmin olimme jälleen Argentierin jäätikön yläpuolelle kohoavia pohjoisseiniä tähyilemässä Samin kanssa. Les Droitesin ”Ginat” oli ainoa kiivettävän näköinen linja, joten sitä lähdettiin yrittämään.

Ginatin syksyn kunto.
Ginatin syksyn kunto.

Tuhat metriä jäätä tuntuu pohkeissa, ei niinkään käsissä. Reitti ei ollut parhaassa kunnossa, mutta oikeastaan kokemus oli näin parempi. On nimittäin huomattavasti haastavampaa kiivetä kauden ensimmäisenä, kun ei voi olla varma meneekö reitti vai ei. Ehkä siinä onkin kyse alpinismista, kun taas muita seuraamalla ollaan lähempänä urheilua.

Mixtaramppi seinän puolivälissä.
Mixtaramppi seinän puolivälissä.

Reitti on massiivinen ja erittäin suositeltava vaikka ensimmäiseksi isoksi pohjoisseinäreitiksi. Se kun on lähes pelkkää jäätä. Kevätnousu on laskeutumisen kannalta parempi, sillä syyskaudella alasmeno on vähintäänkin seikkailullinen.

Sami loppusuoralla. Pohkeet tulessa molemmilla.
Sami loppusuoralla. Pohkeet tulessa molemmilla.

Myönnän, että pelkkä laskeutumiskuruun vilkaisu aiheutti tunteen pysyä mahdollisimman kaukana siitä. Yläosa oli irtonaisinta kiveä ikinä. Äärimmäisen varovainen liikkuminen oli tarpeen rappeloidessa. Jouduin hakemaan köyden sen jäädessä kiinni louhikkoon parikin kertaa. Irtosoraa kauhoessa riski ei mielestäni enää ollut kiivetyn reitin arvoinen. Oikeastaan aika kaukana siitä, että sai tikattua satoja kertoja kiivetyn jäälinjan.

Yön pikkutunneille venynyt laskeutuminen sisälsi vielä laskeutumisia railojen yli, kalliosläbejä, whiteoutin, edestakaisin vaeltelua Talefren jäätiköllä GPS:n kanssa ja vielä lisää släbejä ennen kuin löysimme itsemme Couverclen talvimajasta. Alppimainen laskeutuminen, sanoisin.

 


Juho Knuuttila

Juho Knuuttila (s.1995) on nuoresta iästään huolimatta yksi Suomen aktiivisimmista alppikiipeilijöistä. Hän on kiivennyt mm. legendaarisen pohjoisseinätrilogian (Eiger, Matterhorn ja Grandes Jorasses), useita seiskatonnisia Keski-Aasiassa, soolonnut ison liudan Alppien nelitonnisia ja kiivennyt Mt. Hunterin ranskalaisten reitin 6.nousun. Lähivuosina Juho meinaa keskittyä teknisesti haastaviin nousuihin Alpeilla ja maailman suurilla vuorilla, mutta aikaa löytyy myös halkeama- ja mixtakiipeilylle Suomessa.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit