FI | ENG
Samuli Mansikka / 07/11/2011

Ama Dablam, Nepal

Jos pitäisi listata all-time top-5 kiipeilyreissuni, olisi Ama Dablam ehdottomasti yksi niistä. Mt. Everestin kansallispuistossa sijaitsevaa 6856-metristä vuorta on pidetty yhtenä maailman kauneimmista ja se on mielestäni kaikin puolin ihanteellinen kohde – sopivan kokoinen, sijainti suurten vuorten vieressä on huikea ja ennen kaikkea, kiipeily on todella hauskaa ja mielekästä.

Vuorelle on sitten vuoden 1961 ensinousun kiivetty jokaista harjannetta ja kaikkia seiniä – perusreittiä lukuunottamatta kaikki joko vaikeita tai vielä vaikeampia. Nykyisellään “äidin kaulakoru” (vuoren sherpakielinen nimi) on kaupallisen toiminnan vuoksi (vai sen ansiosta?) Himalajan suosituimpia kohteita ja muita kuin ensinousun reittiä (lounaisharjanne) kiivetään erittäin harvoin.

Ama Dablam oli ensimmäinen kohteeni Himalajalla, kun 2005 syksyllä lähdimme reissuun Sovijärven Tuomaksen kanssa. Osallistuimme amerikkalaisen Summitclimbin järjestämälle matkalle ns. “basecamp-support”-jäseninä. Hommaan kuului, että firma järjesti meille kaiken tarvittavan logistiikan ja lupabyrokratian, sekä ylläpidon trekillä ja perusleirissä. Erona “full-serviceen” on, että perusleiristä eteenpäin homma on omalla vastuulla sen sijaan, että henkilökunta kantaisi ryhmävarusteet mäkeen, opastaisi reitillä kädestä pitäen ja organisoisi koko nousuohjelman.

Lähestyminen ja Himalajan hienoin perusleiri

Ama Dablam on helposti saavutettavissa. Katmandusta lennetään Twin Otterilla kolme varttia Luklaan Everest Basecamp -trekin alkuun, josta Ama Dablamin perusleiriin voi nopeimmillaan päästä kahdessa päivässä. Tavallisesti ryhmät käyttävät trekkiin 5 päivää, jolloin aikaa jää myös akklimatisointiin ja pullansyöntiin Namchessa.

Me lensimme vuoden 2005 retkellä Luklaan ennen ryhmää ja hilpaisimme Ama Dablamin pohjois-/takapuolella sijaitsevalle 6189-metriselle Island Peakille. Näin saimme samalla keikalla tikattua kaksi 6-tonnista ja olimme Ama Dablamille siirtyessämme riittävästi akklimatisoituneita tuikkaamaan huipulle yhdellä rykäisyllä perinteisen retkikuntataktiikan sijaan.

Ei myöskään ole hullumpi keikka käydä Mt. Everestin perusleirissä ennen palaamista Ama Dablamille, jos haluaa samalla retkellä käydä yhden maailman klassikkotrekeistä. Trekin päätepisteen, 5545-metrisen Kala Pattarin nousukin saa sopeutumiseen hyvin vauhtia.

Ama Dablamin perusleiri on ehkäpä kaunein ja mukavin beissi, jonka olen Himalajalla nähnyt. 4650-metrin korkeudessa sijaitsevalle täydellisen tasaiselle nurmikentälle saa viimeisen päälle hyvän leirin ja olosuhteet ovat mukavat lämpötilojenkin puolesta. Järjestetylle matkalle – sekä basecamp-support, että full-service – osallistuessasi reissuun kuuluvat perusleirifasiliteetit sisältävät henkilökohtaisen asumisteltan, kalustetun messiteltan, suihku- ja vessateltan, sekä varastoteltan ja keittiöteltan. Ruuat ja juomat valmistetaan henkilökunnan toimesta.

Aika ajoin osa kiipeilijöistä pitää majaa läheisessä Pangpochen kylässä, jolloin ruuat saa majatalosta ja unet saa nukkua oikeilla patjoilla. Vaihtoehto tämäkin, mutta nousua perusleiriin kertyy kuitenkin sen verran (2-3 h), että suosisin itse klassista perusleirin paikkaa.


Taktiikka ja leirivälit

Ama Dablam on siinäkin mielessä ihanteellinen kohde Himalajakiipeilystä kiinnostuneelle, että vuorella pääsee harjoittelemaan klassista retkikuntataktiikkaa aivan kaikkine osa-alueineen – on yläleirien perustamista ja varustamista, reitin fiksaamista ja fiksattujen köysien kanssa puljaamista, Himalajan sääolosuhteisiin tutustumista ja nousutaktiikan miettimistä. Kaikki tämä mukavan hallittavassa mittakaavassa ja varsin miellyttävissä olosuhteissa.

Yleensä ryhmät noudattavat klassista taktiikkaa kiiveten jokaisella “kierroksella” edellistä korkeammalle. Jokaisella meistä on kuitenkin henkilökohtainen kyky sopeutua ja nousutaktiikka kannattaa tehdä omien taipumusten mukaan. Yhtä kaikki, lounaisharjanteen kiipeily on sen verran hauskaa, että ei suinkaan haittaa kiivetä samaa etappia useampaan kertaan.

Vuorelle on perinteisesti perustettu Advanced Basecamp 5350 metriin, sekä kolme yläleiriä; 5700 m., 6000 m. ja 6300 m. 6300-metrin leiripaikka laakealla lumikentällä on upea, mutta viime vuosina siellä sattuneiden lumivyöryonnettomuuksien vuoksi sen käytöstä ollaan luopumassa ainakin alan kaupallisten toimijoiden puolesta. Ama Dablamilla on kävijöitä ajoittain varsin runsaasti ja kolmosleirin turvalliset paikat ovat olleet kortilla. Turvallisten paikkojen täytyttyä ryhmät ovat joutuneet pystyttämään leirinsä liian lähelle yläpuolella roikkuvan serakin putoamislinjaa ja vahinkoja on sattunut. Leirivälit ovat lyhyitä, joten on vahvasti suositeltavaa kiivetä huipulle kakkosesta 6300-metrin korkeudesta.

Nousuun

Yritimme vuoden 2005 reissulla tuupata huipulle ensiyrittämällä Island Peakin sopeutumisen vauhdilla. Nousimme perusleiristä hyvää polkua Advanced Basecampiin (5350 m.) yöksi ja sieltä seuraavana päivänä ykköseen (5700 m.).

Advanced BC:n ja ykkösen väli on jyrkempää polkua isojen lohkareiden lomassa ja niiden yli. Kiipeily, jos siitä voidaan puhua, alkaa kuitenkin vasta ykkösen jälkeen. Ama Dablam on kaupallisten toimijoiden ansioista/vuoksi nimittäin ykkösestä huipulle asti köysirataa ja vuoren kiipeäminen on nykyisellään hyvin paljon helpompaa, kuin mitä voisi sen ulkonäöstä päätellä. Muuan Edmund Hillarykin Everestille vuonna -53 trekatessaan sanoi Ama Dablamia ‘unclimbable’:ksi. Haastetta saa toki kosolti lisää, jos haluaa kiivetä reitin vapaasti. Vapaasti kiipeävien tosin koetaan olevan enempi haitaksi ja hidasteeksi fiksatulla reitillä ja voisikin suositella omasta rauhasta ja tyylipuhtaasta noususta haaveileville yritystä pohjoisharjanteella.

Nousu ykkösestä kakkoseen on upea ja todella hauska etappi kiviharjanteella. Ama Dablamin perusreitin hienous piilee mielestäni sen monipuolisuudessa ja siinä, että jokainen leiriväli on erilainen. Ykkösen yläpuolella saa jo skrämblätä paikka paikoin ihan tosissaan ja ilmaa alkaa jalkojen alla olla siellä täällä ihan reippaasti.

Kakkosleiriä edeltää jyrkempi kalliopätkä ‘Yellow Tower’, jonka vapauttaminen on jo ihan napakkaa kiipeilyä. Jumaroiden “torni” menee vaivattomasti, jos köysien kanssa pelaaminen on yhtään tuttua. Kaikille Himalajakiipeilijöille se ei ole ja tyylejä näkee monenlaisia.

Kakkosleiri on hieno! Teltankokoisia tasaisia alustoja on kalliopilarin päällä ja kyljessä harvassa. Käytäntöön kuuluukin, että teltat laitetaan nippuun ja kivenkoloon silloin, kun niissä ei asuta. Paikka joka tapauksessa on upea.
Reissullamme 2005 seurasimme kakkosleirissä etelästä lähestyvää rintamaa ja päätimme jättää huippuyrityksen sikseen. Jätimme varusteet nippuun kallion kylkeen ja laskeuduimme alas perusleiriin lumisadetta pakoon.

Pari päivää myöhemmin nousimme hyvässä kelissä takaisin ykköseen, sieltä seuraavana päivänä kiviharjannetta kakkoseen ja sitä seuraavana aloitimme nousun kolmoseen.

Kakkosen ja kolmosen väli on suvereenisti koko reitin hienoin pätkä. Leiristä noustaan lumiharjanteen päälle hieman eteläseinän kautta koukaten ns. ‘Grey Towerin kautta’.

Lumiharjanne Grey Towerista eteenpäin onkin sitten aivan mielettömän hienoa! Huipulle kakkosleiristä lähdettäessä onkin hieman sääli, että tämä pätkä joudutaan kiipeämään aamuyön pimeässä ja hämärässä.
Harjanne päättyy “Mushroom ridgen” jälkeen yllättävän laakealle jäätikölle 6300 metriin. Kukaan ei tietenkään kiellä omatoimikiipeilijöitä hyödyntämästä tätä entistä kolmosleirin paikkaa, mutta opastetut ryhmät jatkavat tästä kohtaa saman tien huipulle.

Kolmosen yläpuolella reitti jyrkkenee taas oleellisesti ja huippupäivä onkin ihan napakkaa lumiseinäkiipeilyä. Fiksattuja köysiä hyväksi käyttäen homma on nopeasti ohi (2-3 h kolmosleiristä) ja huipulta pääsee ihastelemaan maisemia vuoren pohjoispuolelle. Tai siis pitäisi päästä – meille sattui, kuinka ollakaan, varmasti syksyn 2005 ainut pilvinen päivä ja näkymät jäivät aika lailla olemattomiksi. Samapa tuo! Kuka väittää kiipeilevänsä vuorille maisemia katsomaan?

Huippufotojen luukuttamisen jälkeen alkaa muutaman kilometrin abseilaus-urakka. Eksymisen vaaraa ei fiksatulla reitillä ole, mutta harjanne on sikäli tuulelle herkkä, että vuorelta on kiva laskeutua mahdollisimman ripeästi ennen iltapäivän tuulia.
Rojut leireistä messiin ja perusleiriin suihkuun ja pizzalle!

 

”No kerro jo miten sinne pääsee!?”

Ama Dablam on mielettömän upea vuori ja todella hauska kiivettävä – ei liian vaikeaa, ei liian raskasta, vähähappista tai tuulista, kuitenkin mukavan herkkää ja ilmavaa.
Summitclimb järjestää Ama Dablamin reissun aina syyskaudella. Tällä kaudella tiimimme huiputteli 29. ja 30. lokakuuta ja 18-hengen ryhmästä 15 kävi ylhäällä asti.

Lisätiedot suoraan meitsiltä, jos polte kasvoi! Mulla ainakin!

Samuli Mansikka
www.summitclimb.com



Samuli Mansikka

Samuli Mansikka, s. 1978 suomalainen vuorikiipeilijä joka kiipesi 10:lle maailman 14:sta 8-tonnisesta vuoresta ilman lisähappea tai tukijoukkoja. Samuli kuoli 24.3.2015 palatessaan Annapurnalta (8091m).

Himalajanousujen lisäksi Samuli kiipesi suurimman osan Alppien 4-tonnisista vuorista. Myös Afrikan ja Etelä-Amerikan monet alueet ja vuoret olivat Samulille tuttuja. Hän toimi oppaana sekä suomalaisessa matkatoimisto Aventurassa että kansainvälisillä toimijoilla ulkomailla.

Samuli oli poikkeuksellisen lahjakas vuorikiipeilijä, joka rakasti vuoria yli kaiken. Samuli uskalsi tavoitella unelmiaan ja inspiroi myös muita tavoittelemaan omiaan. Samulin energisyys tarttui ja vaikutti kaikkiin hänen ympärillään.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit