FI | ENG
Juho Knuuttila / 19/08/2016

Superintegralea metsästämässä

Jokaikinen kerta Blancin läpäisevästä tunnelista Italian puolelle tultaessa, kääntyy katse oikealle takaviistoon. Alppien pisimmän harjannereitin, Peuterey Integralen, siluetti piirtyy taivasta vasten. Ensimmäinen terävä huippu on Aiguille Noire de Peuterey, jonka latvassa salamaniskema Madonna-patsas toivottaa kiipeilijät tervetulleeksi. Sahalaitainen harjanne jatkuu Aiguille Blanchen kautta Col du Peutereylle, josta Mont Blancin tuhatmetrinen eteläseinä vasta käytännössä alkaa. Puhutaan siis aivan järjettömistä mittasuhteista.

Peuterey Integral ei edes mahdu koko kuvaan.
Peuterey Integral ei edes mahdu koko kuvaan.

Ajatukset siirtyvät automaattisesti pohtimaan parasta taktiikkaa reitin kiipeämiseen. Sitten muistuu mieleen Casarotton 15 päiväinen talvinousu vuonna 1982, jonka aikana mies kiipesi harjanteen huiput vaikeampia reittejä seuraten: ”Ratti-Vitaly” Noiren länsiseinältä, ”Gervasutti” Pointe Guglierminan kaakkoisseinältä ja ”Freney central pillar” Blancilta. Mies nimesi kolmen reitin link-upin Superintegrale de Peutereyksi. Kaksi kertaa on sama toistettu talvella ja kerran todistetusti kesällä. Luultavasti Italian mustat hevoset ovat kesänousuja tehtailleet useamman kerran, mutta raportteja niistä ei löydy. Mitä vaatisikaan Superintegralen kiipeäminen kesäkelissä? Päätimme Tim Oliverin kanssa lähteä ottamaan asiasta selvää.

 

LÄHESTYMINEN

Viiden päivän sääikkuna ennusteessa sai meidät starttaamaan kesän päätavoitteelle. Käytimme ensimmäisen aurinkoisen päivän pakkailuun Nixissä, sillä emme todellakaan halunneet, että Freneyn pilarilla olisi lunta, kun sinne asti pääsemme.

Perjantainen bussikyyti Val Venyyn ja kävely Monzinon majalle alkoi olla jo tuttua puuhaa. Maisemat ovat ehkäpä Alppien parhaat, eikä painava reppukaan saanut mieltä matalaksi, vaikka kilojen kantaminen seuraavien päivien reiteillä huolestutti aavistuksen.

Lounaaksi yksi cola Monzinolla, jonka jälkeen rämmittiin puuttuvat 500 vertikaalimetriä Col de la Innominatalle. Näkymä solasta Freneyn-jäätikön taistelukentälle oli huimaava. Etäisesti Khumbua muistuttava jäävirta oli ylitettävä, jotta pääsisimme Noiren alle. Tarkoitus oli löytää turvallinen bivihylly Ratti-Vitalyn alaosasta.

Kohti Col de la Innominataa.
Kohti Col de la Innominataa.
Aiguille Noire de Peutereyn länsiseinä.
Aiguille Noire de Peutereyn länsiseinä.

Jäätikön ylitys menikin kohtuu helposti, ja viettävä hyllykin löytyi aavistuksen ulkonevien seinien alta. Virittelimme köydet seinään, jotta yöllä makuupusseissa kylkeä kääntäessä välttyisi vapaapudotukselta. Lunta sulatellessa oli aikaa keskittyä ympäristöön. Freneyn jäätikön perällä iso serakki vyöryi kerran tunnissa, saaden aikaan kylmät väreet putoavan jään kumun kaikuessa kallioseinistä. Viereinen Dames Anglaisen kuru, meistä 50 metriä oikealla, tiputti kiveä jatkuvasti kymmenien samankaltaisten rännien ohella. Olimme hyvin suojattuna tulilinjalta, mutta epämiellyttävää se on yhtä kaikki. Freney oli elossa!

Bivihylly.
Bivihylly.

Aina nukahtamisen hetkellä, lentävien kivien surina täytti ilman. Säpsähtäen sitä nousi istuma-asentoon ja kuristava tunne sisällä piti hetken aikaa otteessaan. Yksi iso kivivyöry tuli myös alas Pointe Guglierminalta – aloin pohtia olisiko edes järkevää mennä reitille. Onneksi oli vielä päivä aikaa tarkkailla reittiä ja hazardien aktiivisuutta.

Kivivyöryn jälkimaininkeja Guglierminalla.
Kivivyöryn jälkimaininkeja Guglierminalla.

Ratti-Vitali (650m, 6a, A1), Aiguille Noire de Peuterey

Oli huomattavan mukavaa vetää aamulla kiipeilytossut jalkaan ja lähteä kiipeämään ilman reppua suoraan biviltä. Nimittäin pari vuotta sitten Italiaanot pulttasivat laskeutumisankkurit koko reitille. Käsittämätön teko sinänsä, koska reittiä kiivetään muutaman kerran vuodessa ja kiipeily on irtonaista. Mistään suosikkireitistä ei voida puhua. Ehkä ideana oli tehdä nopea poistumisreitti Noirelta. Sellaista kun ei ollut.

Kiipeily alkoi vitosen offarilla, johon ei tietenkään saanut mitään varmistuksia. Muutenkin old-school tyyppistä menoa oli tarjolla irtokivirännien ja ruosteisilla pitoneilla turvattavien köydenpituuksien muodossa.

Puolivälissä seinää oli tasainen harjanne. Takana Freneyn jäätikkö.
Puolivälissä seinää oli tasainen harjanne. Takana Freneyn jäätikkö.

Seinä jyrkkeni loppua kohden. Liidasin kuumottavan vertikaalin 6a:n, jolle en uskaltanut laittaa yhtään camua kumisevien blokkien takia. Tim jatkoi päällekaatuvalla tekno-osuudella, joka vaati heiluvissa pitoneissa roikkumista. Saatoin jopa kuulla Batouxin räkättävän naurun, kun mies kirjassaan oikein suositteli reittiä. Pelkästään kakkostelu kyseisellä köydenpituudella herätti epämiellyttäviä tuntemuksia.

Tim kakkostelee Ratti-Vitalin jyrkempiä osia.
Tim kakkostelee Ratti-Vitalin jyrkempiä osia.
Tim teknoaa ja vapaakiipeää päällekaatuvaa dihedraalia.
Tim teknoaa ja vapaakiipeää päällekaatuvaa dihedraalia.

Yläosa olikin sitten erinomaista halkeamakiipeilyä aina Madonnan syleilyyn asti. Aikaa ylös meni 7,5 tuntia leppoisalla tahdilla. Laskeutumiseen taas kolmisen tuntia. Bivillä safkaa naamariin ja seuraavan päivän reitin topojen kimppuun.

Aiguille Noire de Peutereyn huipulla.
Aiguille Noire de Peutereyn huipulla.
Pitkä matka vielä Mont Blancille. Gugliermina etualalla.
Pitkä matka vielä Mont Blancille. Gugliermina etualalla.

 

Boccalatte-Gervasutti (600m, 6b, A0), Pointe Gugliermina

Aamulla oli aika jatkaa Guglierminalle. Kaikki eivät olleet innoissaan aikaisesta lähdöstä, mutta halusin minimoida riskin joutua väistelemään taivaalta satavia murikoita. Lopulta olimme liikkeellä 5:30, joka ei todellaakaan ollut se aikainen startti.

Bivitystä Noiren seinällä.
Bivitystä Noiren seinällä.

Meillä kesti reilu tunti löytää reitti reunarailon yli, vaikka aikaa tähystellä mahdollista ylityspaikkaa oli ollut kaksi vuorokautta. Railosokkelon jälkeen helppo släbikiipeily johdatti seinän pääpilarin alle. Valkoisia laikkuja näkyi harmaalla kivellä siellä täällä.

Ensimmäiset oikeat köydenpituudet olivat huonosti varmistettavaa kompaktia kiveä. Halkeamia ei tahtonut löytyä ja 50 metrille sai kolme piissiä. Nyt selässä oli tietenkin kaikki mahdolliset kamat alppikiipeilykengistä lähtien, mikä teki etenemisestä raskaampaa.

Kaveri sai neljännen kp:n itselleen. Kohta alkoi kuulua kovaa kiroamista siitä kuinka olin pitoneita seuraamalla ajautunut väärälle reitille. Reppu jäi camuun roikkumaan, kun vapaakiipeily-yritys alkoi. Pakko kiivetä, kun ei ole halkeamia, joita teknota. Ehdotin oikealle poikkarointia, mutta se ei onnistunut. Parin ”ota” huudon jälkeen ilmeisesti underi-ote hajosi ja ilmalento päättyi vihreän C3:n napatessa kiinni. Näillä reiteillä ei nyt vaan saisi tippua.

Vaihdettiin liidaajaa. Kiipesin reppu selässä koko osion oikean poikkarin kautta. Olihan se, varsinkin pannutuspaikan yläpuolinen osa, kylmähermoista kiipeilyä vaativaa maastoa, kun piissit olivat mitä olivat, jos niitä edes oli. Gervasutti ja Boccalatte ovat olleet aikanaan aikamoisia äijiä!

Tim saapumassa pilarin ainoalle isolle hyllylle.
Tim saapumassa pilarin ainoalle isolle hyllylle.

Pilari jyrkkeni lähes pystysuoraksi ja varmistetavuus parani radikaalisti. Kiipeily ei ollut enää vitosta vaikeampaa, mutta ilmavaa kylläkin. Fleikistä toiseen vetelyä. Repun painokin tuntui katoavan, kun fiilis kohosi.

Irtokiviä, teknoa, diagonaalinen rappeli ja hyvää vapaakiipeilyä mahtui vielä viimeiselle 200 metrille. Todellinen seikkailureitti, joka vei tasan sen topossa annetut 11 tuntia.

Guglierminan topista soittelin Suomeen ja kyselin ennusteet seuraavalle päivällä. Ukkosta oli luvassa, joten Freney oli no go. Silti pohdimme Blancin toppausta Peuterey harjanteen kautta.

Tim Blancin eteläseinän edessä.
Tim Blancin eteläseinän edessä.

Illan hämärtyessä saavuimme viimein Col du Peutereylle. Ruokaa ja lämmintä teetä vihdoinkin! Timin tehtävänä oli ollut ostaa toinen kaasupurkki reitille. Ette voi kuvitella, mitä liikkui mielessä, kun kaveri kaivoi repustaan sinisen camping-kaasun, jossa ei ollut kierteitä. Ensinnäkään se ei ollut kylmiin keleihin tarkoitettua seosta, eikä se edes sopisi kaverin omaan Jet Boiliin, saati sitten minun Reactoriin. Mikä idea oli ostaa ensimmäistä kertaa ikinä uudenlaista kaasua, joka ei edes sovi kylmään? Se painoi 30g vähemmän.

Ärsytys oli onneksi lyhyttä ja saimme muutaman desin kylmää vettä minun kaasupurkin viimeisillä höyryillä. Totesin, että muutama tunti unta ja sitten Ecclesin bivien kautta laaksoon. Vähissä energioissa ei lähdettäisi Blancille, varsinkaan nyt, kun päätavoite Freneyn pilari oli jo hyllytetty. Mutta olipahan villi paikka viettää yö! Kirkas kuutamo valaisi Blancin eteläseinän graniittipilarit haaleaan kajoon.

Aamulla talsimme takaisin Val Venyyn, josta sopivasti puoliltapäivin Nixiin lounaalle.

Reitit. Oikealla Noire ja vasemmalla Gugliermina ja harjanne Col de Peutereylle.
Reitit. Oikealla Noire ja vasemmalla Gugliermina ja harjanne Col de Peutereylle.

Superintegrale ei antanut tällä kertaa mennä, mutta saimmepa kaksi seikkailullista reittiä kiivettyä. Talvinousu on siltäosin parempi, että Freneyn seinät pysyvät kasassa. En meinannut yrittää linkitystä uudestaan, mutta Freneyn pilari pitää käydä joskus kiipeämässä pois. Sen verran siistiltä se näyttää. Blancin eteläpuolella kyllä riittää tekemistä tuleville vuosille lähes loputtomasti.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


Juho Knuuttila

Juho Knuuttila (s.1995) on nuoresta iästään huolimatta yksi Suomen aktiivisimmista alppikiipeilijöistä. Hän on kiivennyt mm. legendaarisen pohjoisseinätrilogian (Eiger, Matterhorn ja Grandes Jorasses), useita seiskatonnisia Keski-Aasiassa, soolonnut ison liudan Alppien nelitonnisia ja kiivennyt Mt. Hunterin ranskalaisten reitin 6.nousun. Lähivuosina Juho meinaa keskittyä teknisesti haastaviin nousuihin Alpeilla ja maailman suurilla vuorilla, mutta aikaa löytyy myös halkeama- ja mixtakiipeilylle Suomessa.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit