FI | ENG
Juho Knuuttila / 28/07/2017

Denali

Denali, Pohjois-Amerikan korkein vuori. Yksi ruuhkaisista seitsemästä huipusta, ”viiskymppisten työleiri”, kylmyyden perikuva vai jotakin ihan muuta?

Viime syksynä asetimme Juhan kanssa tavoitteeksi yrittää legendaarista ”Slovak Directia” Denalin eteläseinällä. Oikeastaan linjasta oli ollut puhetta siitä asti, kun ensimmäisen kerran kiipesin Juhan kanssa Stora Sjöfalletilla vuonna 2013. Kolme verttikilometriä vaikeaa jäätä, mixtaa ja lunta sisältävä reitti oli juurtunut alitajuntaan pysyvästi. Mm. Steve House kuvailee reittiä ensimmäiseksi ”maailmanluokan” linjakseen, vaikka onnistui tikkaamaan sen vasta vuonna 2001, kun takana oli jo isoja alppinousuja 10 vuoden ajalta. Seinän puolivälistä ainut järkevä tie pois on Denalin huipun kautta, joten omistautuminen reitille on totaalista. Reitillä on nyt kahdeksan toistoa, pääasiassa alppikiipeilymaailman toinen toistaan kovempien kaverien tekemiä. Olisiko meillä potentiaalia toistaa sama, unelmien linja!

Denalin yläleiristä avautuu huikeat näkymät Basin Campin, Windy Cornerin, Ski Hill-leirin ja Forakerin yli.
Denalin yläleiristä avautuu huikeat näkymät Basin Campin, Windy Cornerin, Ski Hill-leirin ja Forakerin yli.

Lähtöpäivä lyötiin lukkoon, kun Finnish Alpine Awards myönsi meille puolet vuosittaisesta stipendistään. Täytyy antaa suuret kiitokset koko hankkeelle, sillä budjetin kasaaminen retkikuntareissuille ei todellakaan ole helppoa. Niinhän se menee, että jos haluat hyväksi alppikiipeilijäksi – on kiivettävä vuoria, ja paljon. Se taas vie aikaa ja kuuluisan lauseen mukaan: ”Kun on aikaa, ei ole rahaa ja kun on rahaa, ei ole aikaa”. Itse nään Alpine Awards-hankkeen suomalaista alpinismia vahvasti eteenpäin vievänä tekijänä. Potentiaalia löytyy ja on vihdoinkin aika alkaa kiriä eroa umpeen muun maailman kanssa.

 

Alkuvuoden valmistautumisen jälkeen oli mahtavaa päästä itse reissuun 30.4. Lensimme  Iceland Airilla Anchorageen, josta muutaman päivän ruokashoppailun  ja aikaeron turruttamina jatkoimma Talkeetnan pikkukylään Talkeetna Air Taxin-hoiviin. Kelit suosivat jäätikkölentoja ja pääsimme vuorokautta ennakoitua aikaisemmin liitelemään Kahiltna Base Campiin, keskelle mantereen suurimpia vuoria. Suunnitelma oli selkeä: ensin yrittäisimme Mt. Hunterin pohjoisseinää ja kelien lämmetessä siirtyisimme Denalille aklimatisoitumaan perusreittiä pitkin. Kahden kuukauden huipentumana odottaisi itse Slovak Direct!

TAT on paras jäätikkölentoyhtiö!
TAT on paras jäätikkölentoyhtiö!

Onnistuimme kiipeämään Hunterin pohjoisseinän Grison-Tedeschin 6.nousun suhteellisen hyvissä olosuhteissa 12.-15.5. Seinän kiipeäminen huipulle asti on ihan kova juttu, vaikka olisit maailman eliittiä alppipuolella.

Reitin jälkeen huilasimme perusleirissä viisi päivää ennen Denalille lähtöä. Levyttämisen ohella pakkasimme ahkioon ja rinkkaan meneviä kamoja, sillä kaikki tarvittava olisi roudattava Basin Campiin (4300m) omatoimisesti. Perusleiriin jäävät varusteet taas haudattiin syvälle lumihankeen.

 

Kun 21.päivä toukokuuta lähdimme hiihtelemään kohti Ski Hill-leiriä, kävi heti selväksi, kuinka syvältä ahkionveto voi olla. Verenmaku suussa kiskoimme pulkkia, nyt vielä suht tasaisella alajäätiköllä eteenpäin.  Seuraavien päivien aikana mäki jyrkkeni ja keli huononi. Oli pakko peesailla kaupallisten ryhmien takana, sillä syvässä lumessa ladun avaaminen oli käytännössä mahdotonta. Tavaraa meillä tuntui olevan ainakin puolet enemmän muihin verrattuna.

Ski Hill-leiri siirtymän ensimmäisenä iltana.
Ski Hill-leiri siirtymän ensimmäisenä iltana.

Brutaalinen 3. vetopäivä päättyi Motorcycle Hill-leiriin (3300m). Tästä eteenpäin olisi lasti jaettava kahteen osaan, sillä mäki jyrkkeni entisestään. Myrsky puski päälle heti samana yönä. Lunta tuli kolme päivää jatkuvalla syötöllä, lämpötila laski – 25 asteeseen ja tuuli runnoi telttoja. Basin Campistä kantautui huhuja -40 asteen öistä, mikä on poikkeuksellisen kylmää kyytiä toukokuun lopulla.

Sukset jääneet jo taakse rinteen jyrkentyessä.
Sukset jääneet jo taakse rinteen jyrkentyessä.
Myrskyhommia!
Myrskyhommia!

27.päivä onnistuimme viemään puolet varusteista Basin Campiin, erittäin tuulisessa kelissä. Windy Corner näytti erityisesti parastaan.  Tavarankannon jälkeen lumisade piti meidät vielä jumissa Motorcycle Hill-leirissä yhden päivän, jonka jälkeen päätimme puskea ylemmäs, oli keli mikä tahansa. Kahiltna-jäätikön pohjoisosa tuntuu keräävän huonoa keliä magneetin lailla, joten pois oli päästävä. Matka Basin Campiin loppujen tavaroiden kanssa oli melkoinen puserrus. Näkyvyys oli huonoimmillaan metrin pari ja tuuli edelleen todella kova. Homma vaikutti enemmän napahiihdolta kuin vuorikiipeilyltä. Vuorista muistutti vain rinteen 35-astetta ja 4000 metrin korkeus.

Kiipeilijöitä ahkionvetohommissa.
Kiipeilijöitä ahkionvetohommissa.
Chef Sillanpää loihtimassa päivän gourmeeta.
Chef Sillanpää loihtimassa päivän gourmeeta.
Basin Camp.
Basin Camp.

Basin Camp

Basin Campin eli ns. ylemmän perusleirin telttapaikan rakennus tyydyttävään kuntoon vei lepopäivän verran. Tulevina viikkoina olisi aikaa hioa lumimuureja täydellisyyteen asti, mutta sääennusteen näyttäessä hyvää keliä Alaskassa, on oltava mäessä. Kävelimme yläleiriin (5200m) neljässä tunnissa leirikamojen kanssa 31.5. Ilma oli tyyni ja suorastaan lämmin. Meidän pikkuruinen ylävuoristoteltta tuntui hieman ahtaalta kaikkien untuvavarusteiden kanssa ja Juha saikin puoliltaöin tarpeekseen ahdistuksesta, päättäen siirtyä nukkumaan taivasalle. Yö oli suhteellisen tyyni Alaskan mittakaavassa, mutta kylmähän siellä oli.

Juho yläleiriin mennossa, CMC tunnollisesti mukana. Oli muuten viimenen kerta kun kannan kyseistä pönttöä repussa.
Juho yläleiriin mennossa, CMC tunnollisesti mukana. Oli muuten viimenen kerta kun kannan kyseistä pönttöä repussa.
Juha perusreitin hienoimmalla pätkällä.
Juha perusreitin hienoimmalla pätkällä.
Lämmin ilta 5200 metrissä-
Lämmin ilta 5200 metrissä-

Aamukympiltä aurinko lämmitti jo sen verran, että uskalsimme lähteä huippuyritykseen. Tuuli voimistui aavistuksen aamun tiellä, kun tallasimme pitkää traversea kohti Denali Passia. Vauhti ei ollut mitenkään kova, mutta se kyllä riittäisi huipulle. Solan jälkeen rinne on vielä hetken aikaa jyrkkä, ennen kuin se tasaantuu lumikentillä. Juha taisteli nyt jokaisesta askeleesta ylöspäin. Noin 5800 metrissä se raja tuli vastaan. Oma olotila oli hyvä ja Juha ehdottikin, että jatkaisin huipulle. Nopean tilannearvion jälkeen paras ratkaisu oli saattaa Juha alas. Emme voineet tietää oliko kyse vuoristotaudista vai jostakin muusta, joten jakaantuminen olisi typerää. Palasimme Basin Campiin samana iltana.

Leirissä käytiin keskustelua siitä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Aklien kannalta yö yläleirissä oli ollut se tärkein, ei niinkään huipulla käyminen. Omalla kohdallani tiesin sen riittävän Slovakille enemmän kuin tarpeeksi.  Toki ymmärsin Juhan halun tehdä päiväkeikka huipulle suoraan Basin Campista. Voimien tuhlaaminen perusreitillä oli oma huolenaiheeni, sillä säntäily edes takaisin isoilla vuorilla kostaantuu yleensä nopeasti. Nämä taitaa olla niitä Mansikan Samulin oppeja, jotka olen omaksunut. Odota tiikerin lailla oikeaa hetkeä!

Mt. Hunter Basin Campista nähtynä. Pohjoisseinän reitit kulkevat huipulle keskimmäisen harjanteen kautta.
Mt. Hunter Basin Campista nähtynä. Pohjoisseinän reitit kulkevat huipulle keskimmäisen harjanteen kautta.

Uusi yritys

Jokatapauksessa uuteen yritykseen lähdettiin 3.päivä kesäkuuta. Stoppi tuli kuitenkin 5000 metrissä, kun Juhan vauhti oli kevyen repun kanssa sama kuin leirivarustus selässä. Keuhkoputkentulehdus se mitä luultavammin oli. Retkikuntalääkärimme Johannes määräsi satelliittipuhelimen välityksellä antibioottikuurin toipumista edistämään.

Sääikkuna alkoi huveta, Juha oli kipeänä ja neljä muuta Slovakille aikovaa tiimiä tuskin ottaisivat kolmanneksi pyöräksi ketään ennestään tuntematonta. Olihan kyseessä vuoren vaikein reitti. Cassinille kyllä olisi löytynyt tiimejä, jotka olisivat ilomielin ottaneet mukaansa, mutta itseäni ei houkutellut soolottavan reitin kiipeäminen hitaalla tyylillä. Päätin käyttää viimeisen hyvänkelinpäivän  Denalin perusreitin tikkaamiseen omillani.

Kesäkuun 4.päivä kävelin huipulle 5 tunnissa ja 15 minuutissa Basin Campista. Round-trip leiristä leiriin kesti 7h 50 min. Kevyt ja hauska päivä Pohjois-Amerikan katolla. Nautin suunnattomasti reippaalla tahdilla etenemisestä. Vauhti oli noin 380 verttimetriä tunnissa, mikä on suhteellisen hyvä 4300-6194m välillä. Olosuhteet olivat toki täydelliset. Huipulla olisi ollut kiva paiskata ylävitoset Juhan kanssa, mutta olosuhteiden pakosta se jäi nyt tekemättä.

Huippuharjanne.
Huippuharjanne.
Juho Denalin huipulla 6194 metrissä.
Juho Denalin huipulla 6194 metrissä.

Huiputuksen jälkeisinä päivinä selvisi, että nuori brittitiimi ja amerikkalainen naistiimi olivat pakittaneet Slovakilta reitin alkuvaiheissa. Raphael Slawinski ja Rob Smith taas laskeutuivat perusleiriin aikomuksenaan hiihtää reitin alle, mutta lopulta kiipeilymetrejä taisi kertyä pyöreät 0. Italiaanot David Bacci ja Luca Moroni taas olisivat muuten ottaneet suomalaisen matkaansa, mutta Luca ei puhunut englantia, mikä teki yhtälöstä mahdottoman heidän mielestään. Juhan tilanne taas oli se, että vaikka toipuminen olisi nopeaa, ei voimia välttämättä olisi kiipeämään yhtä maailman suurimmista seinistä. Cassinin sooloideakin tyssäsi liikaan lumentuloon. Lopulta viikon jahkailun jälkeen laskeuduimme sunnuntai-iltana takaisin perusleiriin 11.kesäkuuta.

West Buttress on kokonaisuutena todellinen työleiri. Pohjoinen sijainti myrskyineen vaatii rakentemaan joka leirissä kunnon lumivallit, ahkion vetäminen on raskasta ja useasti edetään huonossa säässä, jotta huipulle osuisi keliä. Käytännössä kaikki hoidetaan itse. Homman juju on täysin eri kuin vaikkapa Keski-Aasiassa/Himalajalla, jossa perusleiriin kannetaan kamat ja kokit laittaa pöperöä pöytään aina tarvittaessa. Ruuhkia tosin riittää, varsinkin Basin Campin yläpuolella, jossa kaupalliset ryhmät ovat suorastaan tientukkeena. Toki kun perusreitiltä erkanee, on sitä taas keskellä mitä villeintä Alaskaa, vailla muita ihmisiä.

Central Alaska Range on toki yksi hienoimmista paikoista tähän mennessä. Denali, Foraker ja Mt. Hunter muodostavat upean isojen mäkien trion, ympäröivistä pikkuhuipuista puhumattakaan.

Unelma Slovakista elää yhä!

 

 


Juho Knuuttila

Juho Knuuttila (s.1995) on nuoresta iästään huolimatta yksi Suomen aktiivisimmista alppikiipeilijöistä. Hän on kiivennyt mm. legendaarisen pohjoisseinätrilogian (Eiger, Matterhorn ja Grandes Jorasses), useita seiskatonnisia Keski-Aasiassa, soolonnut ison liudan Alppien nelitonnisia ja kiivennyt Mt. Hunterin ranskalaisten reitin 6.nousun. Lähivuosina Juho meinaa keskittyä teknisesti haastaviin nousuihin Alpeilla ja maailman suurilla vuorilla, mutta aikaa löytyy myös sportti- ja mixtakiipeilylle Suomessa.

Kirjoittajan blogit

Kaikki blogit